Sun särkyä anna mä en

Tänään koin ehdottomasti elämäni koskettavimman luennon. Mahdollisesti jopa yhden elämäni koskettavimmista hetkistä. Iltapäiväni kului lastensuojelun luennolla, jolle en ollut etukäteen laittanut juuri minkäänlaisia odotuksia. Jos jotakin, niin ehkä odotin kuulevani kuivakoista lakipykälistä tai kaupungin huostaanottoprosessien kaavioista.

Luento alkoi Johanna Kurkelan kappaleella "Sun särkyä anna mä en". Lauloin pari vuotta sitten samaisen kappaleen serkkuni pojan ristiäisissä, jossa juhlistimme uuden elämän alkua, iloa ja innostusta. Tänään kappaleen sanat saivat kuitenkin täysin uudenlaisen merkityksen, kun niitä kuunnellessani seurasin samalla luokan edessä seisovien neljän naisen kyynelehdintää kappaleen selvästi nostaessa heillä pintaan vahvoja tunteita.

Puhun nyt sellaisen nuoren naisen rintaäänellä, joka on saanut elää suhteellisen hyväosaisen ihmisen elämää. Kotona ruokaa on ollut yllinkyllin, päälläni on olleet puhtaat, usein melko kalliitkin vaatteet, vanhemmille on voinut kiukutella kun siltä tuntuu ja kavereiden tai poikaystävän kanssa pohdiskella maailman menoa, ihmisten eriarvoisuutta tai omaa suhtautumista elämän tärkeisiin kysymyksiin. Tämän lähemmäs oikeaa “pahuutta” en ole kuitenkaan joutunut.

Kuunnellessani tänään yhden sosiaalityöntekijän, yhden sijaisperhetyöntekijän, yhden huostaanotetun 17-vuotiaan tuoreen äidin sekä yhden vakavasta päihderiippuvuudesta toipuneen naisen tarinoita ja kokemuksia, en voinut oikein muuta kuin istua suu ammollani ja kyyneleet silmissä. Moittia hiukan omaa välinpitämättömyyttäni.

En ollut koskaan ennen tavannut kasvokkain ketään, joka olisi kasvanut yhtä vaikeiden taustojen kanssa. En tiedä edes nimeltä yhtäkään huumeriippuvaista tai ole voinut kuvitella, että joku oikeasti – siis ihan oikeasti – jättäisi hakemasta lapsensa päiväkodista, koska seuraavan huumeannoksen saaminen tuntuu sillä hetkellä tärkeämmältä. Enkä varsinkaan ole tavannut ihmisiä, jotka uskaltavat puhua tällaisista asioista yhtä avoimesti.

Olen elänyt turvallisessa kuplassani, jossa tunnen empatiaa vähempiosaisia kohtaan, mutta koska tiedostan etten voi kuitenkaan pelastaa kaikkia, olen voinut itsekkäästi sulkea silmäni asioilta, jotka eivät kuitenkaan tapahdu ihan minun lähipiirissäni.

Mutta joillekin lapsille nämä asiat ovat arkea. On paljon lapsia, jotka joutuvat elämään jatkuvassa hylätyksitulemisen pelossa tai murehtimaan asioista, jotka ei todellakaan kuuluisi pienen lapsen huolehdittavaksi. Ja sitten on tällaisia pumpulissa kasvaneita (-no, ehkei nyt ihan) aikuisia, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä joidenkin perheiden ovien takana voi tapahtua.

Ja juuri tästä syystä tämän päivän luento oli niin merkityksellinen. Se antoi aivan valtavasti eväitä mahdollisuuksiin tunnistaa lapsia ja perheitä, jotka saattavat tarvita apua. Ja painotti juuri minun vastuutani olla hereillä näissä hetkissä. Sillä minä saatan hyvinkin olla tulevaisuudessa siinä tilanteessa, jossa minulla herää pienikin huoli jonkun lapsen kotioloista. Ja silloin en voi vain sulkea silmiä. Sillä minun tehtäväni on ottaa asiat puheeksi ja vieläpä mahdollisimman varhain. Minun tehtäväni on varmistaa että voin olla auttamassa niitä hauraita ja pelokkaita lapsia, jotka sitä tarvitsevat. Voin puuttua asioihin, keskustella ja olla se tuttu ja turvallinen tuki lapsen arjessa, jossa kaikki muu saattaa olla kaaosta ja elämä tuntuu kaatuvan päälle. Ja se on itseasiassa minun velvollisuuteni.

Olla yksi niistä, joka ei anna särkyä.

Kuvat otin tänään Oulun taidemuseossa. Ne ovat Essi Korvan teoksesta "Murhelma". Aika koskettava tämäkin, mielestäni.