Mitä tehdään, mitä tehdään pikkuinen Liisi...

Totta puhuen en ollut ennen opiskelujen alkamista kuulukaan mistään vasusta saatikka tiennyt mitä sillä tarkoitetaan tai tehdään. Ne joilla on päiväkoti-ikäisiä lapsia, vasu-termin pitäisi kuitenkin olla itsestään selvä. Mutta uskon että en ole ainoa lapseton –tai ehkä lapsellinenkaan, jolle kyseinen termi ei kerro juuri mitään.

Vasu on lyhenne sanasta varhaiskasvatussuunnitelma, ja se tehdään jokaiselle päiväkoti-ikäiselle lapselle erikseen. Siihen kootaan tietoja lapsen tavoista, osaamisesta ja kehittämiskohteista. Vasuja on kolmenlaisia: valtakunnallinen, kunnan oma sekä henkilökohtainen, jotka kaikki pitäisi saada toimimaan sekä yhteisesti että yksilöllisesti jokaisen lapsen kohdalla.

Liike-elämässä ei voi toimia törmäämättä ja sitoutumatta käsitteisiin kuten suunnitelmallisuus, tavoitteet, strategiat , tulokset ja mitä-näitä-nyt-on. Mutta kun lasten kohdalla puhutaan suunnitelmista ja tavoitteista, monet vanhemmat ihmettelevät että Onko järkeä? Tavoitteita kaksi-vuotiaalle?

Mutta minun mielestäni on. Vaikka haluankin korostaa, että tämä mielipide tulee sellaisen, palttiarallaa kuukauden varhaiskasvatustiedettä opiskelleen suusta, joka ei ole yhteenkään vasu-keskusteluun osallistunut tai sellaisia päässyt laatimaan. Mutta suunnitelmallisuudesta tiedän jotain. Ja tavoitteista.

Ja kysyn vaan, että miksi tavoitteet olisivat vain aikuisia varten? Miksi suunnitelman tekeminen pienelle lapselle kuulostaa monelle niin kaukaiselle, liialliselle tuloshakuisuudelle tai jonkinlaiselle tavoitteita asettavalle mörölle? Ei kukaan ajattele yritystoiminnasta, että pyh, strategia – jo on aikoihin eletty! Ja kuitenkin pääpiirteissään puhutaan samasta asiasta. Nimittäin kehityksestä. Ja jotta voidaan kehittyä, pitää tietää missä mennään tällä hetkellä ja mihin halutaan tähdätä. Simple as that.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa täällä siitä miten lasten tulee antaa olla höperöitä ja leikkiä hyödyttömiä leikkejä. Mutta se ei missään nimessä tarkoita että kasvatuksen tulisi olla päämäärätöntä tai höperöä. Vaikka lasten tulisikin saada toimia omien mielenkiintojensa ja kehitystasonsa mukaan ilman hoputtamista tai valmiiksi määriteltyjä tehtävänantoja, ei se silti tarkoita etteikö toiminta voisi olla perusteltua tai suunnitelmallista. Mielestäni kaikessa toiminnassa tulisi kuitenkin aina pystyä vastaamaan kysymykseen miksi. Miksi jotain tehdään? Mitä sillä halutaan saavuttaa? Onko tällaiseen tekemiseen johdattelussa mitään järkeä? Ja nimenomaan perustelemaan vastaus tavalla, joka tukee jokaisen lapsen yksilöllistä kehitystä.

Toki on paljon vanhempia – itse asiassa valtaosa – jotka ymmärtävät vasun merkityksen ja pitävät suunnitelmien tekemistä erittäin tärkeänä. Kyllä itse ainakin kuvittelisin, että oman lapsen jättäminen päivähoitoon olisi helpompaa ja luottavaisempaa, jos tietäisin että siellä olevat kasvattajat toimivat minulle tiedossa olevan, yhdessä tehdyn suunnitelman mukaan.

Aika helpottavan tuntuinen ajatus, eikös?

Sukat on sillä makkaralla

 

Ei ole varmaan olemassa ihmistä, joka ei olisi joskus miettinyt kadonneiden sukkien kohtaloa tai voivotellut parittomien sukkien määrää. Jonkun aikaa niitä viitsii säilyttää sukkalaatikon perällä odotellen, että kyllä se pari sieltä jostain ilmaantuu.

Mutta aikansa kutakin. Jossain kohtaa iskee siivousinto, väljyyden tavoittelun tarve ja pakottava tahto päästä kaikesta tarpeettomasta tavarasta eroon. Siinä vaiheessa kadonneiden sukkaparien esiintulon odottelu tuntuu todella turhalta ja tyhjänpäiväiseltä, joten parittomat sukkaparat - ne jäljelle jääneet - löytävät valitettavan usein tiensä sekajätteen sekaan.

Itse koin tämän karsimisvimman ja ilmavuuden tavoittelun kouluun liittyvää käsityöprojektia ajatellen hieman liian aikaisin. Olin nimittäin juuri ehtinyt heittää suuren osan taloutemme yksinäisistä sukista roskiin, kun kädentaidot-kurssilla käytiin läpi kierrätys-teemaan liittyvä sukkaprojekti.

Sukkanukke.

Mikä mahtava keksintö käyttää hyödyksi parittomat sukat lasten leluiksi tai miksei ihan omalle kirjahyllyn reunalle tai sohvan nurkkaan.

Uhrasin itseltäni kuitenkin parin hiukan liian pieniä ja nahistuneita sukkia pikkuisen Ruut-nallen tekoon. Tästä eteenpäin sitten tiedän paremmin, enkä mene hätäpäissä viskomaan parittomia sukkia roskakoriin.

 

Ruutista syntyi onnellinen elämästään nautiskeleva nalle.

Se rakastaa syksyn tuoksua ja ulkoilua kirpakassa syyssäässä.

Mutta ei Ruut kauas kotipihasta uskalla mennä.

Ruutilla on huono suuntavaisto ja vaatteet saattaisivat likaantua,

jos sitä kovin lähtisi metsiin rämpimään.

Omassa pihassa on mukavaa ja turvallista.

Kaikki on vinksin vonksin

Menneen viime viikon aikana mietin useaan otteeseen, sitä kuinka paljon kaaosta tarvitaan, jotta asiat voivat seljetä ja loksahdella oikeille paikoilleen.

Koulun aloittaminen tuntui nimittäin vähintäänkin siltä, kuin minut olisi yhtäkkiä pistetty rakentamaan väärinpäin seisten monikymmenkerroksista korttitaloa Linnanmäen Vekkulatalon pyörivässä putkessa. Joka olisi vielä kiihdytetty rullaamaan kymmenkertaista vauhtia. Minä ehkä silmät ja kädet sidottuina.

Ensimmäinen viikko oli stressaava. Ahdistava. Toivoton. Tuskallinen. Väsynyt ja kaoottinen. Painiskelin yliopistollisen byrokratian, omien kurssivalintojen, aikaisempien kurssien hyväksilukujen ja moneen kertaan muuttuvan lukujärjestyksen aiheuttaman kokonaisvaltaisen avuttomuuden tunteen kanssa. Tuntui että mikään ei onnistunut ja kaikki asiat oli tehty ihan turhan hankaliksi.

Siihen asti kunnes tajusin, että asiathan ovat kyllä hankalia, jos koko ajan hoen ääneen ja ajatuksissa, että onpas vaikeaa, miksi tämäkin on näin, ei taas onnistunut tuokaan, ei tule kyllä yhtään mitään taas tästäkään. Ja niinhän se sitten on. Että eihän ne asiat murehtimalla ja siinä hankaluudessa vellomisella etene.

Ensimmäisen viikon jälkeen tuli ihana viikonloppu, jolloin sai köllötellä kotona Rovaniemellä ja ajatella kaikkea muuta kuin koulua. Maanantaina ne samat hankaluudet odotti täällä edelleen, mutta jollain tavalla selkeämpinä, konkreettisempina ja helpommin ratkaistavina.

Tällä viikolla on sitten jäänyt aikaa keskittyä kaikkeen muuhun. Vaikka siihen miten paljon kaikkea mielenkiintoista, kutkuttavaa ja käyttökelpoista olen jo oppinut.

Mutta niistä lisää toisella kertaa.