Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdiskelu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Sun särkyä anna mä en


Tänään koin ehdottomasti elämäni koskettavimman luennon. Mahdollisesti jopa yhden elämäni koskettavimmista hetkistä. Iltapäiväni kului lastensuojelun luennolla, jolle en ollut etukäteen laittanut juuri minkäänlaisia odotuksia. Jos jotakin, niin ehkä odotin kuulevani kuivakoista lakipykälistä tai kaupungin huostaanottoprosessien kaavioista.

Luento alkoi Johanna Kurkelan kappaleella "Sun särkyä anna mä en". Lauloin pari vuotta sitten samaisen kappaleen serkkuni pojan ristiäisissä, jossa juhlistimme uuden elämän alkua, iloa ja innostusta. Tänään kappaleen sanat saivat kuitenkin täysin uudenlaisen merkityksen, kun niitä kuunnellessani seurasin samalla luokan edessä seisovien neljän naisen kyynelehdintää kappaleen selvästi nostaessa heillä pintaan vahvoja tunteita.

Puhun nyt sellaisen nuoren naisen rintaäänellä, joka on saanut elää suhteellisen hyväosaisen ihmisen elämää. Kotona ruokaa on ollut yllinkyllin, päälläni on olleet puhtaat, usein melko kalliitkin vaatteet, vanhemmille on voinut kiukutella kun siltä tuntuu ja kavereiden tai poikaystävän kanssa pohdiskella maailman menoa, ihmisten eriarvoisuutta tai omaa suhtautumista elämän tärkeisiin kysymyksiin. Tämän lähemmäs oikeaa “pahuutta” en ole kuitenkaan joutunut.

Kuunnellessani tänään yhden sosiaalityöntekijän, yhden sijaisperhetyöntekijän, yhden huostaanotetun 17-vuotiaan tuoreen äidin sekä yhden vakavasta päihderiippuvuudesta toipuneen naisen tarinoita ja kokemuksia, en voinut oikein muuta kuin istua suu ammollani ja kyyneleet silmissä. Moittia hiukan omaa välinpitämättömyyttäni.

En ollut koskaan ennen tavannut kasvokkain ketään, joka olisi kasvanut yhtä vaikeiden taustojen kanssa. En tiedä edes nimeltä yhtäkään huumeriippuvaista tai ole voinut kuvitella, että joku oikeasti – siis ihan oikeasti – jättäisi hakemasta lapsensa päiväkodista, koska seuraavan huumeannoksen saaminen tuntuu sillä hetkellä tärkeämmältä. Enkä varsinkaan ole tavannut ihmisiä, jotka uskaltavat puhua tällaisista asioista yhtä avoimesti.

Olen elänyt turvallisessa kuplassani, jossa tunnen empatiaa vähempiosaisia kohtaan, mutta koska tiedostan etten voi kuitenkaan pelastaa kaikkia, olen voinut itsekkäästi sulkea silmäni asioilta, jotka eivät kuitenkaan tapahdu ihan minun lähipiirissäni.

Mutta joillekin lapsille nämä asiat ovat arkea. On paljon lapsia, jotka joutuvat elämään jatkuvassa hylätyksitulemisen pelossa tai murehtimaan asioista, jotka ei todellakaan kuuluisi pienen lapsen huolehdittavaksi. Ja sitten on tällaisia pumpulissa kasvaneita (-no, ehkei nyt ihan) aikuisia, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä joidenkin perheiden ovien takana voi tapahtua.

Ja juuri tästä syystä tämän päivän luento oli niin merkityksellinen. Se antoi aivan valtavasti eväitä mahdollisuuksiin tunnistaa lapsia ja perheitä, jotka saattavat tarvita apua. Ja painotti juuri minun vastuutani olla hereillä näissä hetkissä. Sillä minä saatan hyvinkin olla tulevaisuudessa siinä tilanteessa, jossa minulla herää pienikin huoli jonkun lapsen kotioloista. Ja silloin en voi vain sulkea silmiä. Sillä minun tehtäväni on ottaa asiat puheeksi ja vieläpä mahdollisimman varhain. Minun tehtäväni on varmistaa että voin olla auttamassa niitä hauraita ja pelokkaita lapsia, jotka sitä tarvitsevat. Voin puuttua asioihin, keskustella ja olla se tuttu ja turvallinen tuki lapsen arjessa, jossa kaikki muu saattaa olla kaaosta ja elämä tuntuu kaatuvan päälle. Ja se on itseasiassa minun velvollisuuteni.

Olla yksi niistä, joka ei anna särkyä.



Kuvat otin tänään Oulun taidemuseossa. Ne ovat Essi Korvan teoksesta "Murhelma". Aika koskettava tämäkin, mielestäni.

torstai 8. tammikuuta 2015

Ensikosketus siihen oikeaan tulevaan työhön


Tänään alkoi ensimmäinen virallinen harjoitteluni. Huhhuh, sanon vaan! Toisaalta mieli pursuaa ajatuksia, jotka haluaisi kirjata muistiin, toisaalta pää tuntuu ihan tyhjältä.

Mutta kaiken kaikkiaan jäi aivan huikeat tuntemukset päivästä. Ja koska kyseessä on lyhyt harjoittelu (50h), tiedonjanoni kaikkea mahdollista opittavaa kohtaan on aivan valtava. Koko päivän juttelin lastentarhanopettajan kanssa päiväkodin käytännöistä, päivän kulusta, kasvatuskumppanuudesta, erityislasten huomioimisesta ja lasten ominaispiirteistä. Ilmeisesti kyselin valtavasti asioita myös lapsilta itseltään, koska eräs eskarityttö tokaisi jossain kohtaa, että miksi kyselen heiltä niin paljon. 

Siinä kohtaa vastaus oli lyhyt: ”koska haluan tutustua teihin”. Sillä sitä minä nimenomaan haluan. Joka kerta mennessäni uuteen päiväkotiin, huomaan miten vaikeaa on työskennellä vieraiden lasten kanssa. Lasten tarpeet, mielenkiinnon kohteet ja käyttäytymisen tavat pystyy havaitsemaan nimittäin aina sitä paremmin mitä tutumpia lapset ovat. Aika maalaisjärjellä ajateltavaa, mutta niin se vaan on totta.

Lapsiin ja päiväkodin tapoihin tutustumisen lisäksi päällimmäisenä päivästä jäi mieleen lasten itsenäisyys ja omatoimisuus. Ryhmässä oli yhdistettynä eskarit ja viskarit, ja kaikki osasivat esimerkiksi ottaa itse ruokaa, voidella leivän, pukea ja siivota jälkensä - ja yleensä jopa ilman käskemistä. Kyseisessä päiväkodissa selkeästi kannustetaan lapsia kokeilemaan ja tekemään itse, ja vaikka päiväkodissa on selkeät säännöt, ei toimintaa rajoiteta liikaa. Asioita saa ja pitää kokeilla, vaikka apuakin toki saa kun sitä tarvitsee. 

Itse haluaisin tähdätä tämänkaltaiseen kasvatusajatteluun. 

Haluan tulevaisuudessa osaltani luoda päiväkotiryhmään selkeät säännöt, sillä jokainen lapsi tarvitsee niitä. Eihän kai kukaan pysty kasvamaan parhaalla mahdollisella tavalla ilman minkäänlaisia raameja tai rajoitteita. Toisaalta haluan mahdollistaa omaehtoisen tekemisen ja kokeilemisen mahdollisimman laajasti näiden rajojen puitteissa. Siinä missä lapsi tarvitsee sääntöjä, hänen pitää saada antaa myös kokeilla, tutkia, tehdä virheitä ja yrittää uudelleen.

Jos tässä jonkinlaista omaa kasvatusfilosofiaa ollaan rakentamassa, niin kyllä nämä asiat littyvät siihen varsin vahvasti.

...harjoittelusta ei harmi vaan voi laittaa tänne kuvia, joten kuva lainattu täältä

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Uuteen vuoteen


Joulut ja uudet vuodet meni, ja nyt on loppiaisetkin lusittu. Ajattelin että joululomalla olisi aikaa päivittää syksyn aikana pöytälaatikkoon kertyneitä juttuja tänne blogiin, mutta jotenkin kaikki muut joulun aktiviteetit ja kouluasioiden täydellinen ajattelematta jättäminen veivät voiton.

Tänään alkoi sitten virallisesti uusi lukukausi. Oli kyllä ihana nähdä kaikkia koulukavereita useamman viikon loman jälkeen. Ilmassa leijui vähän väsymystä ja lomanjälkeisiä sairastumisia, mutta pääasiassa kuitenkin uuden odotusta ja intoa tulevasta. Niihin minäkin haluan nyt keskittyä.

Uuden vuoden lupauksena (yhtenä niistä!) lupaan yrittää pysyä ajantasalla kouluasioissa jo ennen kuin stressi palauttamattomista töistä pääsee iskemään. Tämä tarkoittaa myös asioiden -ihan pienienkin ajatusten- päivittämistä blogiin, jotta ne ovat sitten täällä edes tallessa. Paljon höpöhöpö-juttua ja lyhyitä päivityksiä saattaa siis olla luvassa. Mutta niistä pienistä pisaroistahan se jokikin syntyy, eikös!


Huomenna alkaa eskariharjoittelu (-hihihiii!), joten vielä pari viikkoa saa oleilla kotona näissä maisemissa. Hiukan ehkä jännät paikat, mutta nyt tuntuu että hieno vuosi on tulossa.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Back on track


Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.




Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Radioasema Hiljaisuus

Eilen musiikkikasvatuksen tunnilla puhuttiin hiljaisuudesta. Tai ei siitä niin paljon edes puhuttu - sitä lähdettiin etsimään. Hiljaisuutta etsittiin salaisesta puutarhasta yliopiston vierestä. Puutarhan porttien sisällä ei ollut lupa höpistä tai ottaa kontaktia muihin. Hiljaisuus löytyy nimittäin parhaiten yksin. Oli vain puutarha ja omat aistit. Pienen pakkasen ja auringonsäteiden värittämä maanantaiaamuinen hetki.






Heti lähdettyäni kävelemään ympäri puutarhaa, pystyin havaitsemaan sen tarjoamat mahdollisuudet hiljentymiselle ja aistien vapautumiselle. Katselin ympärilleni puistossa. Valon ja varjojen leikki oli uskomattoman kaunista. Syysaurinko näyttää maiseman aivan eri valossa kuin kesällä. Se saa kuuran peittämät lehdet kimaltelemaan ja puiden varjot muodostamaan paksuja raitoja poluille ja nurmikolle.

Ihailtuani hetken puiston kauneutta, havahduin kuuntelemaan. Vieressä kulkevien autojen melu ei häirinnyt, vaan ne antoivat ikään kuin raamit puiston hiljaisuudelle. Vaikka ei puistossakaan täysin hiljaista ollut. Linnut visertelivät ja lehdet rapisivat jalkojen alla. Kivi piti ääntä vieriessään kivisellä väylällä ja jalat tömähtelivät polulla. Nuuhkin ympäristöä yrittäen saada aistittua sen hajuja. Ilma oli raikas ja tuoksui syksylle. Metsäisen tuoksun ohessa oli pakkasen orastavaa tuntua, joka täytti keuhkot. Hengitin syvään sisään ja ulos monta kertaa.

Kun hengittää kunnolla, antaa soluille happea ja lievittää stressiä. Palautuu hetkeen ja pystyy nauttimaan siitä.

Tunnustelin maata ja puiston kasveja. Lehdet olivat kuuran peitossa ja tuntuivat koppuraisille. Maan epätasaisuudet ja kylmyys tuntuivat kengänpohjien läpi. Kävelin silmät suljettuina tunnustelleen miten erilaista on kävellä soratiellä, sammaleella tai neulasten peittämällä polulla. Yhdessä osassa puistoa polut oli päällystetty puisilla laatoilla ikään kuin terassiksi. Niillä astellessa kuului natinaa ja kylmän ilman saattoi tuntea siitä miten puulaudat hankasivat toisiaan vasten naristen ja rouskuen.

aamuaurinko leikkii puissa
ihania värejä

kuuraa
linnunlaulua
portaat – minnehän ne vie?

oma pitkä varjo
kimaltava ruoho
pulleat marjat, kuin Barbien omenat

keuhkot täyteen ilmaa, raitista, viileää
lehtien kahinaa jaloissa
kylmä, kirkas aurinko
raparperi nukkuu ja tuhisee
soratie ja sammal tuntuvat jalkapohjissa

joka puolella sataa lehtiä. leijailee
pehmeä lehti, hohtava lehti ja kipristelevä lehti
sokerikuorrutteinen lehti


Kävelyn tarkoituksena oli paitsi aistia ympäristöä, myös kirjoittaa omia havaintoja muistiin paperille. Kun myöhemmin oltiin palattu takaisin luokkaan, istuttiin lattialle piiriin silmät suljettuina. Jokainen luki vuorotellen omat havaintonsa muille mutustellen sanoja ja antaen niille merkityksen. Jokaisen vuoron välissä soi hiljaisuuteen kutsuva musiikki. Harvinaisen maaginen hetki.



Joku saattaisi ihmetellä mitä tekemistä musiikilla tai musiikkikasvatuksella on hiljaisuuden kanssa. Eivätkö ne ole jollain tavalla ajateltuna täysin toistensa vastakohdat? Hiljaisuuden etsimisessä onkin kyse musiikin oleellisuuksien havaitsemisesta. Ilman hiljaisuutta ei ole musiikkia, sillä musiikki lähtee hiljaisuudesta. Hiljaisuus auttaa kuuntelemaan - sekä musiikkia että myös muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa.

Arjen hektisten oravanpyörien rullauksessa lienee mainitsemisen arvoista huomioida, että hiljaisuuteen ja omiin aistihavaintoihin keskittyminen ei jätä paljon tilaa muulle. Kun kaikki huomio keskittyy havainnoimaan miltä maa tuntuu jalkojen alla, ei ajatuskapasiteetti yksinkertaisesti riitä murehtimaan siivoamatonta kotia, palauttamattomia tehtäviä tai kirjoittamattomia sähköposteja.

Lapsiin tämä kaikki liittyy kaiken turhan ja liiallisen ärsyketulvan minimoimisessa. Keskitytään perusasioihin ja rauhoitutaan. Lapsissa on ihailtavalla tavalla taito olla läsnä juuri tässä hetkessä. He osaavat ihastella herpaantumatta vaahteranlehden leijailun kaarta tai kiven molskahduksen synnyttämiä renkaita lammen pinnassa. Me aikuiset voimme oppia lapsilta läsnä olemisesta valtavan paljon. Lapsille läsnä oleminen on helppoa, kunhan me aikuiset vain luomme heille siihen mahdollisuuden.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Mitä tehdään, mitä tehdään pikkuinen Liisi...



Totta puhuen en ollut ennen opiskelujen alkamista kuulukaan mistään vasusta saatikka tiennyt mitä sillä tarkoitetaan tai tehdään. Ne joilla on päiväkoti-ikäisiä lapsia, vasu-termin pitäisi kuitenkin olla itsestään selvä. Mutta uskon että en ole ainoa lapseton –tai ehkä lapsellinenkaan, jolle kyseinen termi ei kerro juuri mitään.

Vasu on lyhenne sanasta varhaiskasvatussuunnitelma, ja se tehdään jokaiselle päiväkoti-ikäiselle lapselle erikseen. Siihen kootaan tietoja lapsen tavoista, osaamisesta ja kehittämiskohteista. Vasuja on kolmenlaisia: valtakunnallinen, kunnan oma sekä henkilökohtainen, jotka kaikki pitäisi saada toimimaan sekä yhteisesti että yksilöllisesti jokaisen lapsen kohdalla.

Liike-elämässä ei voi toimia törmäämättä ja sitoutumatta käsitteisiin kuten suunnitelmallisuus, tavoitteet, strategiat , tulokset ja mitä-näitä-nyt-on. Mutta kun lasten kohdalla puhutaan suunnitelmista ja tavoitteista, monet vanhemmat ihmettelevät että Onko järkeä? Tavoitteita kaksi-vuotiaalle?

Mutta minun mielestäni on. Vaikka haluankin korostaa, että tämä mielipide tulee sellaisen, palttiarallaa kuukauden varhaiskasvatustiedettä opiskelleen suusta, joka ei ole yhteenkään vasu-keskusteluun osallistunut tai sellaisia päässyt laatimaan. Mutta suunnitelmallisuudesta tiedän jotain. Ja tavoitteista.

Ja kysyn vaan, että miksi tavoitteet olisivat vain aikuisia varten? Miksi suunnitelman tekeminen pienelle lapselle kuulostaa monelle niin kaukaiselle, liialliselle tuloshakuisuudelle tai jonkinlaiselle tavoitteita asettavalle mörölle? Ei kukaan ajattele yritystoiminnasta, että pyh, strategia – jo on aikoihin eletty! Ja kuitenkin pääpiirteissään puhutaan samasta asiasta. Nimittäin kehityksestä. Ja jotta voidaan kehittyä, pitää tietää missä mennään tällä hetkellä ja mihin halutaan tähdätä. Simple as that.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa täällä siitä miten lasten tulee antaa olla höperöitä ja leikkiä hyödyttömiä leikkejä. Mutta se ei missään nimessä tarkoita että kasvatuksen tulisi olla päämäärätöntä tai höperöä. Vaikka lasten tulisikin saada toimia omien mielenkiintojensa ja kehitystasonsa mukaan ilman hoputtamista tai valmiiksi määriteltyjä tehtävänantoja, ei se silti tarkoita etteikö toiminta voisi olla perusteltua tai suunnitelmallista. Mielestäni kaikessa toiminnassa tulisi kuitenkin aina pystyä vastaamaan kysymykseen miksi. Miksi jotain tehdään? Mitä sillä halutaan saavuttaa? Onko tällaiseen tekemiseen johdattelussa mitään järkeä? Ja nimenomaan perustelemaan vastaus tavalla, joka tukee jokaisen lapsen yksilöllistä kehitystä.

Toki on paljon vanhempia – itse asiassa valtaosa – jotka ymmärtävät vasun merkityksen ja pitävät suunnitelmien tekemistä erittäin tärkeänä. Kyllä itse ainakin kuvittelisin, että oman lapsen jättäminen päivähoitoon olisi helpompaa ja luottavaisempaa, jos tietäisin että siellä olevat kasvattajat toimivat minulle tiedossa olevan, yhdessä tehdyn suunnitelman mukaan.

Aika helpottavan tuntuinen ajatus, eikös?