Talvipuuhien tilastointi

Matematiikan tunnilla tutustuttiin tilastoihin ja graafeihin. Hmm...mitä ne edes on? Tai ennemminkin, mikä on niiden välinen ero?

Tilaisto on siis taulukko tai muu vastaava, johon kerätään tietoa, ja graafin avulla saatu tieto sitten esitellään helpommin ymmärrettävässä muodossa kuvallisesti. Tämä selvä.

Mietittiin sitten, että minkälaisia asioita lasten kanssa voitaisiin käsitellä tilastojen ja graafien avulla. Tärkeintä on tietysti se, että tilastoidaan asioita jotka koskettavat ja kiinnostavat lasta itseään: lempiasioita, perheenjäseniä, pituutta, harrastuksia...

Teimme sitten pienessä ryhmässä yhteistuumin valtavan hienon tilaston ja kuvadiagrammin (tilastoidut määrät kuvattu esittävillä kuvilla) kaikkien ryhmäläisten suosikki talvipuuhista. Kumma juttu miten tuo hiihto ei jotenkin iske...

Muita esitystapoja ovat reaalidiagrammi ja symbolidiagrammi. Reaalidiagrammissa käytetään oikeita mitattavia esineitä/asioita. Esimerkiksi tutkittaessa päiväkotilaisten kumisaappaiden väriä, kumpparit tuodaan fyysisesti yhteen tilaan ja luokiteltu tulos esitetään niillä. Symbolidiagrammi on hivenen abstraktimpi, sillä siinä mittaustulos esitetään symbolein (esim. pallot, pylväät), joiden merkitys on sitten erikseen selitetty sanoin ja/tai kuvin.

Monilulutaito on nostettu vahvasti esiin v. 2016 esiopetussuunnitelman luonnoksessa. Tämä pitää sisällään kaavioiden ja numeraalisten esitysten tulkinnan ja tuottamisen. Ei siis ole ihan höpö höpöä eskarilaisille tämä.

Ja hieno juttuhan on se, että vaikka minkälaisia juttuja voi mitata, vertailla ja tilastoida. Lapsille tilastointi on toki helpompaa, jos vaihtoehdot on esitetty etukäteen, mutta miksei lapset voisi yrittää keksiä luokitteluperusteita itsekin? Miten vaikka päiväkotilaisten lempilelut voisi luokitella eri kategorioihin? Miten muuten tilastoinnin voisi tuoda osaksi esikoululaisten ja muiden päiväkodin lasten arkea?

P.S. Eka kertaa testaan päivitystä Blogger-sovelluksen kautta kännykällä. Aika näppärää!

Muovailuvaha-animaatio : Show time!

Tässä joulun alla olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni pohtimaan tieto- ja viestintätekniikan (TVT) roolia varhaiskasvatuksessa. TVT:n kurssi on saanut ajattelemaan, ei sitä kuuluuko tieto- ja viestintätekniikka varhaiskasvatukseen, vaan sitä miten se tulisi sulauttaa päiväkodin arkeen ja tekemiseen.

Mikäli jossain on puhetta, että tieto- tai viestintäteknologia ei sovi varhaiskavatukseen, niin höpöhöpö vaan sille. Tieto- ja viestintätekniikka ovat nykypäivänä niin vahvassa roolissa kaikkialla, että olisi absurdia sanoa, ettei niitä tulisi käsitellä jo varhaiskasvatuksessa. Nuorena se on virsta väännettävä, vai miten se oli?

Itse uskon, että varsin moni esikoulu-ikäinen lapsi innostuisi aika lailla oman elokuvan tekemisestä; muovailtavien hahmojen työstämisestä, lavasteiden rakentamisesta, kameran käytön opettelusta ja ehkä jopa iMovien kaltaisen editointiohjelman vilkaisusta. Puhumattakaan siitä, miten tämän tyyppinen tekeminen tarjoaa mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, hienomotoriikan harjoittamiseen, työn suunnittelemiseen sekä esteettisen ajattelun kehittymiseen.

Ja ai että, mikä ilo syntyy, kun oman tuotoksen saa jakaa ja esittää vanhemmille tai muille läheisille! Eskarissa videon tekemisen jälkeen voidaan järjestää kunnon ensi-iltanäytös popcornien ja mukavien katselupaikkojen kera.

TVT:n kurssilla työstämässämme alkuperäisessä videossa toimi inspiraationa ja musiikkina Ragni Malmstenin "Metsän Joulu" -kappale, mutta tekijänoikeussyistä videota ei voi kyseisellä musiikilla tällä lailla julkisesti jakaa. Onneksi iMovielta löytyi jotakin sopivaa pimpelipompelia taustalle, joten tällä nyt mennään.

Olkaapa hyvät ja oikein hyvää joulua jokaiselle!

Metsän joulu

Aivan huikea projekti on nyt työn alla tieto- ja viestintäteknologian kurssilla!

Sellainen, jonka takia näperretään kotona iltamyöhään, jäädään kuudeksi ylimääräiseksi tunniksi yliopistolle ikkunattomaan huoneeseen työstämään materiaalia ja sen päälle vielä venytetään yöunille siirtymistä muutamalla tunnilla. Tässä pieniä pilkahduksia ennen kun valmistuu kokonaan. Samalla sopivasti hiukan joulun tunnelmaan virittäytymistä...

To be continued....

Esirippu raottuu...

Aiemmin Oulun VAKAlta valmistunut Mari kyseli kommenttiboksissa josko varhaiskasvatuksen opintoihin kuuluu edelleen joulunäytelmän tekeminen. Jo vain kuuluu - vaikkakin meillä näytelmä sijoittui jo aiemmalle syksyyn. Eli aihe ei ihan jouluinen ollut. Mutta kumminkin.

Muutenkin draama on ollut suuri osa kulunutta syksyä, ja mietinkin jo aiemmin itsekseni, että miksi en ole saanut siitä mitään kirjoitettua. Draaman tunnit ovat kuitenkin olleet kenties niitä valloittavimpia, mukaansatempaavimpia ja hauskimpia hetkiä koko syksyssä. Jo ensimmäiselle draaman tunnille mennessäni muistan miten ihmettelin draamaluokan hienoutta: mustaa parkettilattiaa, massiivisia, samettisia, katosta lattiaan ulottuvia verhoja, kattoon kiinnitettyjä spottivaloja ja koko tilan luomaa jännittävyyden tuntua. Ja jokaisella tunnilla tästä eteenkin päin koin sanoin kuvaamattoman hienoja hetkiä oppien koko ajan uutta sekä itsestäni että muista ryhmämme jäsenistä.

Ja kenties juuri tuntien hienous, elämyksellisyys ja sanoinkuvaamattomuus tekevät draamasta, no, juurikin: sanoinkuvaamatonta. Tilanteet ja opit ovat jääneet oman ajattelun ja pureskelun tasolle, sillä on tuntunut, etteivät mitkään sanat pysty vangitsemaan niitä kokemuksia, joita olen draaman kautta syksyn aikana kokenut. Draaman maailma on nimittäin jotain niin valloittavaa, ettei sen hienoutta osaa oikein jälkikäteen selittääkään - siihen vain tempautuu ja heittäytyy mukaan.

Vaikka ei se heittäytyminen nyt ihan heti tapahtunut. Lapsilla mielikuvitus ja toiseen rooliin eläytyminen tulee luonnostaan, mutta meillä aikuisilla draaman rattaiden käynnistäminen saattaa viedä jokusen hetken aikaa. Tätä varten on onneksi olemassa hyviä harjoituksia, jotka avaavat jännitteitä ja auttavat heittäytymään tuntemattomaan.

Yhdessä harjoituksessa esimerkiksi lähdimme kävelemään tilassa ympäriinsä tehden ohjeiden mukaan välillä peeehmeeeitä ja välillä oi-kein te-rä-vi-ä käännöksiä. Muodostimme tilassa myös eläinhahmoja opettajan ohjeiden mukaan. Esimerkiksi ”kaksi ja kana” oli merkki siitä, että piti haalia itselleen pari, ja jatkaa kulkemista kahdestaan äännellen ja liikkuen kanan tavoin. Leikki jatkui neljän hengen lehmän, viiden hengen käärmeen ja ties minkä eläinten parissa.

Näiden kaltaisia lämmittelyharjoituksia draamaan johdattelulle on lukuisia. Harjoitukset olivatkin erinomainen apu ryhmäytymiselle ja tunnelmaan pääsemiselle. Alkuharjoituksia seurasi aina virittäytyminen päivän aiheeseen sekä varsinainen toiminta. Lopuksi purettiin tunnelmia ja lopetettiin tunnit joka kerta hyvällä mielellä.

Tällä kaavalla mentiin syksyn draaman kurssi, joka huipentui sitten alussa mainitsemaani näytelmään. Näytelmän suunnittelu, harjoitteleminen ja toteutus oli jo itsessään valtavan ainutlaatuinen ja opettava kokemus, joten siitä kenties lisää enemmän toisella kertaa.

Anything you can do, I can do better

Tiistai oli mahtava päivä! Anopin avustuksella pääsimme hyödyntämään Simon Metsäpirtin tunnelmallisia tiloja kädentaitojen illan järjestämiseen. Oli aivan mahtavaa huomata minkälainen yhteisöllisyys tuollaisessa suhteellisen pienessä kylässä vallitsee! Kaikki olivat halukkaita auttamaan materiaalienhankinnassa säästäen tyhjiä vessapaperisullanhylsyjä, luopuen kaappien perukoille kerääntyneistä kangasvarastoista, kaivellen vanhoja sukkiaan laatikoiden kätköistä sekä lainaten saksia, virkkuukoukkuja ja muuta tarpeellista yhteiseen käyttöön.

Metsäpirtille kokoontui lähes neljäkymmentä innokasta kädentaitajaa, ja oli siinä tohinaa kun pienet ja isot, nuoret ja vanhat, tytöt ja pojat hääräsivät neulojen, liimapuikkojen ja virkkuukoukkujen heiluessa.

Itse olin tehnyt joitakin malleja valmiiksi, mutta parasta oli huomata miten erityisesti lapsilla luovuus pulppusi, kun he pääsivät toteuttamaan omia mielikuviaan miten tahtoivat. Itse toimin illan aikana lähinnä neuvovana tukena pujotellen pienemmille lankaa neulansilmään sekä antaen vinkkejä sukkien täyttämiseen, osien kiinnitämiseen ja virkkauksen onnistumiseen. Mutta ilta vahvisti kyllä uskoa siihen, että lapset pystyvät valtavan hienoihiin suorituksiin ilman valmiita ohjeita tai liiallista neuvomista.

Ja voi sitä onnistumisen ilon määrää kun kotiin sai viedä itse tehdyn nuken, tyynyn tai virkatun kulhon. Melkoisia tekijöitä!
P.S. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Syytän syksyn pimeyttä.

Back on track

Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.

Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.

Radioasema Hiljaisuus

Eilen musiikkikasvatuksen tunnilla puhuttiin hiljaisuudesta. Tai ei siitä niin paljon edes puhuttu - sitä lähdettiin etsimään. Hiljaisuutta etsittiin salaisesta puutarhasta yliopiston vierestä. Puutarhan porttien sisällä ei ollut lupa höpistä tai ottaa kontaktia muihin. Hiljaisuus löytyy nimittäin parhaiten yksin. Oli vain puutarha ja omat aistit. Pienen pakkasen ja auringonsäteiden värittämä maanantaiaamuinen hetki.

Heti lähdettyäni kävelemään ympäri puutarhaa, pystyin havaitsemaan sen tarjoamat mahdollisuudet hiljentymiselle ja aistien vapautumiselle. Katselin ympärilleni puistossa. Valon ja varjojen leikki oli uskomattoman kaunista. Syysaurinko näyttää maiseman aivan eri valossa kuin kesällä. Se saa kuuran peittämät lehdet kimaltelemaan ja puiden varjot muodostamaan paksuja raitoja poluille ja nurmikolle.

Ihailtuani hetken puiston kauneutta, havahduin kuuntelemaan. Vieressä kulkevien autojen melu ei häirinnyt, vaan ne antoivat ikään kuin raamit puiston hiljaisuudelle. Vaikka ei puistossakaan täysin hiljaista ollut. Linnut visertelivät ja lehdet rapisivat jalkojen alla. Kivi piti ääntä vieriessään kivisellä väylällä ja jalat tömähtelivät polulla. Nuuhkin ympäristöä yrittäen saada aistittua sen hajuja. Ilma oli raikas ja tuoksui syksylle. Metsäisen tuoksun ohessa oli pakkasen orastavaa tuntua, joka täytti keuhkot. Hengitin syvään sisään ja ulos monta kertaa.

Kun hengittää kunnolla, antaa soluille happea ja lievittää stressiä. Palautuu hetkeen ja pystyy nauttimaan siitä.

Tunnustelin maata ja puiston kasveja. Lehdet olivat kuuran peitossa ja tuntuivat koppuraisille. Maan epätasaisuudet ja kylmyys tuntuivat kengänpohjien läpi. Kävelin silmät suljettuina tunnustelleen miten erilaista on kävellä soratiellä, sammaleella tai neulasten peittämällä polulla. Yhdessä osassa puistoa polut oli päällystetty puisilla laatoilla ikään kuin terassiksi. Niillä astellessa kuului natinaa ja kylmän ilman saattoi tuntea siitä miten puulaudat hankasivat toisiaan vasten naristen ja rouskuen.

aamuaurinko leikkii puissa
ihania värejä
kuuraa
linnunlaulua
portaat – minnehän ne vie?

oma pitkä varjo
kimaltava ruoho
pulleat marjat, kuin Barbien omenat

keuhkot täyteen ilmaa, raitista, viileää
lehtien kahinaa jaloissa
kylmä, kirkas aurinko
raparperi nukkuu ja tuhisee
soratie ja sammal tuntuvat jalkapohjissa

joka puolella sataa lehtiä. leijailee
pehmeä lehti, hohtava lehti ja kipristelevä lehti
sokerikuorrutteinen lehti

Kävelyn tarkoituksena oli paitsi aistia ympäristöä, myös kirjoittaa omia havaintoja muistiin paperille. Kun myöhemmin oltiin palattu takaisin luokkaan, istuttiin lattialle piiriin silmät suljettuina. Jokainen luki vuorotellen omat havaintonsa muille mutustellen sanoja ja antaen niille merkityksen. Jokaisen vuoron välissä soi hiljaisuuteen kutsuva musiikki. Harvinaisen maaginen hetki.

Joku saattaisi ihmetellä mitä tekemistä musiikilla tai musiikkikasvatuksella on hiljaisuuden kanssa. Eivätkö ne ole jollain tavalla ajateltuna täysin toistensa vastakohdat? Hiljaisuuden etsimisessä onkin kyse musiikin oleellisuuksien havaitsemisesta. Ilman hiljaisuutta ei ole musiikkia, sillä musiikki lähtee hiljaisuudesta. Hiljaisuus auttaa kuuntelemaan - sekä musiikkia että myös muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa.

Arjen hektisten oravanpyörien rullauksessa lienee mainitsemisen arvoista huomioida, että hiljaisuuteen ja omiin aistihavaintoihin keskittyminen ei jätä paljon tilaa muulle. Kun kaikki huomio keskittyy havainnoimaan miltä maa tuntuu jalkojen alla, ei ajatuskapasiteetti yksinkertaisesti riitä murehtimaan siivoamatonta kotia, palauttamattomia tehtäviä tai kirjoittamattomia sähköposteja.

Lapsiin tämä kaikki liittyy kaiken turhan ja liiallisen ärsyketulvan minimoimisessa. Keskitytään perusasioihin ja rauhoitutaan. Lapsissa on ihailtavalla tavalla taito olla läsnä juuri tässä hetkessä. He osaavat ihastella herpaantumatta vaahteranlehden leijailun kaarta tai kiven molskahduksen synnyttämiä renkaita lammen pinnassa. Me aikuiset voimme oppia lapsilta läsnä olemisesta valtavan paljon. Lapsille läsnä oleminen on helppoa, kunhan me aikuiset vain luomme heille siihen mahdollisuuden.

Mitä tehdään, mitä tehdään pikkuinen Liisi...

Totta puhuen en ollut ennen opiskelujen alkamista kuulukaan mistään vasusta saatikka tiennyt mitä sillä tarkoitetaan tai tehdään. Ne joilla on päiväkoti-ikäisiä lapsia, vasu-termin pitäisi kuitenkin olla itsestään selvä. Mutta uskon että en ole ainoa lapseton –tai ehkä lapsellinenkaan, jolle kyseinen termi ei kerro juuri mitään.

Vasu on lyhenne sanasta varhaiskasvatussuunnitelma, ja se tehdään jokaiselle päiväkoti-ikäiselle lapselle erikseen. Siihen kootaan tietoja lapsen tavoista, osaamisesta ja kehittämiskohteista. Vasuja on kolmenlaisia: valtakunnallinen, kunnan oma sekä henkilökohtainen, jotka kaikki pitäisi saada toimimaan sekä yhteisesti että yksilöllisesti jokaisen lapsen kohdalla.

Liike-elämässä ei voi toimia törmäämättä ja sitoutumatta käsitteisiin kuten suunnitelmallisuus, tavoitteet, strategiat , tulokset ja mitä-näitä-nyt-on. Mutta kun lasten kohdalla puhutaan suunnitelmista ja tavoitteista, monet vanhemmat ihmettelevät että Onko järkeä? Tavoitteita kaksi-vuotiaalle?

Mutta minun mielestäni on. Vaikka haluankin korostaa, että tämä mielipide tulee sellaisen, palttiarallaa kuukauden varhaiskasvatustiedettä opiskelleen suusta, joka ei ole yhteenkään vasu-keskusteluun osallistunut tai sellaisia päässyt laatimaan. Mutta suunnitelmallisuudesta tiedän jotain. Ja tavoitteista.

Ja kysyn vaan, että miksi tavoitteet olisivat vain aikuisia varten? Miksi suunnitelman tekeminen pienelle lapselle kuulostaa monelle niin kaukaiselle, liialliselle tuloshakuisuudelle tai jonkinlaiselle tavoitteita asettavalle mörölle? Ei kukaan ajattele yritystoiminnasta, että pyh, strategia – jo on aikoihin eletty! Ja kuitenkin pääpiirteissään puhutaan samasta asiasta. Nimittäin kehityksestä. Ja jotta voidaan kehittyä, pitää tietää missä mennään tällä hetkellä ja mihin halutaan tähdätä. Simple as that.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa täällä siitä miten lasten tulee antaa olla höperöitä ja leikkiä hyödyttömiä leikkejä. Mutta se ei missään nimessä tarkoita että kasvatuksen tulisi olla päämäärätöntä tai höperöä. Vaikka lasten tulisikin saada toimia omien mielenkiintojensa ja kehitystasonsa mukaan ilman hoputtamista tai valmiiksi määriteltyjä tehtävänantoja, ei se silti tarkoita etteikö toiminta voisi olla perusteltua tai suunnitelmallista. Mielestäni kaikessa toiminnassa tulisi kuitenkin aina pystyä vastaamaan kysymykseen miksi. Miksi jotain tehdään? Mitä sillä halutaan saavuttaa? Onko tällaiseen tekemiseen johdattelussa mitään järkeä? Ja nimenomaan perustelemaan vastaus tavalla, joka tukee jokaisen lapsen yksilöllistä kehitystä.

Toki on paljon vanhempia – itse asiassa valtaosa – jotka ymmärtävät vasun merkityksen ja pitävät suunnitelmien tekemistä erittäin tärkeänä. Kyllä itse ainakin kuvittelisin, että oman lapsen jättäminen päivähoitoon olisi helpompaa ja luottavaisempaa, jos tietäisin että siellä olevat kasvattajat toimivat minulle tiedossa olevan, yhdessä tehdyn suunnitelman mukaan.

Aika helpottavan tuntuinen ajatus, eikös?

Sukat on sillä makkaralla

 

Ei ole varmaan olemassa ihmistä, joka ei olisi joskus miettinyt kadonneiden sukkien kohtaloa tai voivotellut parittomien sukkien määrää. Jonkun aikaa niitä viitsii säilyttää sukkalaatikon perällä odotellen, että kyllä se pari sieltä jostain ilmaantuu.

Mutta aikansa kutakin. Jossain kohtaa iskee siivousinto, väljyyden tavoittelun tarve ja pakottava tahto päästä kaikesta tarpeettomasta tavarasta eroon. Siinä vaiheessa kadonneiden sukkaparien esiintulon odottelu tuntuu todella turhalta ja tyhjänpäiväiseltä, joten parittomat sukkaparat - ne jäljelle jääneet - löytävät valitettavan usein tiensä sekajätteen sekaan.

Itse koin tämän karsimisvimman ja ilmavuuden tavoittelun kouluun liittyvää käsityöprojektia ajatellen hieman liian aikaisin. Olin nimittäin juuri ehtinyt heittää suuren osan taloutemme yksinäisistä sukista roskiin, kun kädentaidot-kurssilla käytiin läpi kierrätys-teemaan liittyvä sukkaprojekti.

Sukkanukke.

Mikä mahtava keksintö käyttää hyödyksi parittomat sukat lasten leluiksi tai miksei ihan omalle kirjahyllyn reunalle tai sohvan nurkkaan.

Uhrasin itseltäni kuitenkin parin hiukan liian pieniä ja nahistuneita sukkia pikkuisen Ruut-nallen tekoon. Tästä eteenpäin sitten tiedän paremmin, enkä mene hätäpäissä viskomaan parittomia sukkia roskakoriin.

 

Ruutista syntyi onnellinen elämästään nautiskeleva nalle.

Se rakastaa syksyn tuoksua ja ulkoilua kirpakassa syyssäässä.

Mutta ei Ruut kauas kotipihasta uskalla mennä.

Ruutilla on huono suuntavaisto ja vaatteet saattaisivat likaantua,

jos sitä kovin lähtisi metsiin rämpimään.

Omassa pihassa on mukavaa ja turvallista.

Kaikki on vinksin vonksin

Menneen viime viikon aikana mietin useaan otteeseen, sitä kuinka paljon kaaosta tarvitaan, jotta asiat voivat seljetä ja loksahdella oikeille paikoilleen.

Koulun aloittaminen tuntui nimittäin vähintäänkin siltä, kuin minut olisi yhtäkkiä pistetty rakentamaan väärinpäin seisten monikymmenkerroksista korttitaloa Linnanmäen Vekkulatalon pyörivässä putkessa. Joka olisi vielä kiihdytetty rullaamaan kymmenkertaista vauhtia. Minä ehkä silmät ja kädet sidottuina.

Ensimmäinen viikko oli stressaava. Ahdistava. Toivoton. Tuskallinen. Väsynyt ja kaoottinen. Painiskelin yliopistollisen byrokratian, omien kurssivalintojen, aikaisempien kurssien hyväksilukujen ja moneen kertaan muuttuvan lukujärjestyksen aiheuttaman kokonaisvaltaisen avuttomuuden tunteen kanssa. Tuntui että mikään ei onnistunut ja kaikki asiat oli tehty ihan turhan hankaliksi.

Siihen asti kunnes tajusin, että asiathan ovat kyllä hankalia, jos koko ajan hoen ääneen ja ajatuksissa, että onpas vaikeaa, miksi tämäkin on näin, ei taas onnistunut tuokaan, ei tule kyllä yhtään mitään taas tästäkään. Ja niinhän se sitten on. Että eihän ne asiat murehtimalla ja siinä hankaluudessa vellomisella etene.

Ensimmäisen viikon jälkeen tuli ihana viikonloppu, jolloin sai köllötellä kotona Rovaniemellä ja ajatella kaikkea muuta kuin koulua. Maanantaina ne samat hankaluudet odotti täällä edelleen, mutta jollain tavalla selkeämpinä, konkreettisempina ja helpommin ratkaistavina.

Tällä viikolla on sitten jäänyt aikaa keskittyä kaikkeen muuhun. Vaikka siihen miten paljon kaikkea mielenkiintoista, kutkuttavaa ja käyttökelpoista olen jo oppinut.

Mutta niistä lisää toisella kertaa.

Tästä se alkaa

Se hetki kun elämässä keksii mitä oikeasti haluaa tehdä on aivan mieletön.

Tiedän ettei kaikki koe sitä ehkä koskaan, mutta jos on yhtään sellainen olo että elämässä ei kaikki nyt ole ihan kohdillaan ja jotain puuttuu, niin kehotan kokeilemaan. Ihmisestä tulee nimittäin yllättävällä tavalla samanaikaisesti täysi ja vapautunut kun se löytää oman polkunsa. Ja silloin tuntuu että kaikki on juuri niin kuin pitää.

Lukion jälkeen hain opiskelemaan kauppatieteitä, koska niin kuului tehdä. Pääsin kouluun, valmistuin ja menin töihin.  Enkä koskaan oikein nauttinut siitä mitä teen. Välillä oli ihan kivaa joo, mutta missään vaiheessa ei tullut sitä tunnetta että ”jes, tä on just sitä mitä mä oon syntynyt tekemään”. Kaikki oli vaan aika tasapaksua ja vähän epämukavaa. Niin kuin uudet kengät jotka vähän puristaa. Ja tekee aina rakon samaan kohtaan vaikka niitä kuinka paljon käyttäisi. Ei vaan toimi.

En tiedä oliko se aina-niin-viisas siskoni vai hänen pörröpäinen miehensä, mutta joku mainitsi joskus –ihan vaan sivulauseessa – että mustahan tulisi hyvä lastentarhanopettaja. Hehheh, niinpä tulisikin joo, ja se keskustelu jäi siihen. Mutta se ajatus jäi sisälle kaivelemaan ja pyörimään. Kunnes ajan mittaa se kasvoi niin isoksi, että tuntui jo ihan itsestäänselvyydeltä. Ja lähinnä nauratti että olin joskus edes ajatellut minusta tulevan jotain muuta.

Ja nyt kuukausia myöhemmin olen tässä: ensimmäinen koulupäivä takana, pieni soluhuone uudessa kaupungissa ja ympärillä lukuisia vieraita, aikanaan tutuiksi ja tärkeiksi tulevia kasvoja. Opettajien ja lehtoreiden jokainen sana ja lause kuulostaa ja tuntuu sille, että juuri tämän olen halunnut kuulla. Juuri näistä asioista haluan oppia lisää ja imeä mahdollisimman paljon tietoa ja jakaa sitä sitten joskus eteenpäin. En oikein tiedä miten päin pitäisi hengittää ja miten voisin kertoa koko maailmalle miten hienoa tämä on.

Vähän jännittää tuleva syksy ja uuden alku, mutta on tämä vain aika hienoa.

Kerrassaan hienoa.