Metsän joulu

Aivan huikea projekti on nyt työn alla tieto- ja viestintäteknologian kurssilla!

Sellainen, jonka takia näperretään kotona iltamyöhään, jäädään kuudeksi ylimääräiseksi tunniksi yliopistolle ikkunattomaan huoneeseen työstämään materiaalia ja sen päälle vielä venytetään yöunille siirtymistä muutamalla tunnilla. Tässä pieniä pilkahduksia ennen kun valmistuu kokonaan. Samalla sopivasti hiukan joulun tunnelmaan virittäytymistä...

To be continued....

Esirippu raottuu...

Aiemmin Oulun VAKAlta valmistunut Mari kyseli kommenttiboksissa josko varhaiskasvatuksen opintoihin kuuluu edelleen joulunäytelmän tekeminen. Jo vain kuuluu - vaikkakin meillä näytelmä sijoittui jo aiemmalle syksyyn. Eli aihe ei ihan jouluinen ollut. Mutta kumminkin.

Muutenkin draama on ollut suuri osa kulunutta syksyä, ja mietinkin jo aiemmin itsekseni, että miksi en ole saanut siitä mitään kirjoitettua. Draaman tunnit ovat kuitenkin olleet kenties niitä valloittavimpia, mukaansatempaavimpia ja hauskimpia hetkiä koko syksyssä. Jo ensimmäiselle draaman tunnille mennessäni muistan miten ihmettelin draamaluokan hienoutta: mustaa parkettilattiaa, massiivisia, samettisia, katosta lattiaan ulottuvia verhoja, kattoon kiinnitettyjä spottivaloja ja koko tilan luomaa jännittävyyden tuntua. Ja jokaisella tunnilla tästä eteenkin päin koin sanoin kuvaamattoman hienoja hetkiä oppien koko ajan uutta sekä itsestäni että muista ryhmämme jäsenistä.

Ja kenties juuri tuntien hienous, elämyksellisyys ja sanoinkuvaamattomuus tekevät draamasta, no, juurikin: sanoinkuvaamatonta. Tilanteet ja opit ovat jääneet oman ajattelun ja pureskelun tasolle, sillä on tuntunut, etteivät mitkään sanat pysty vangitsemaan niitä kokemuksia, joita olen draaman kautta syksyn aikana kokenut. Draaman maailma on nimittäin jotain niin valloittavaa, ettei sen hienoutta osaa oikein jälkikäteen selittääkään - siihen vain tempautuu ja heittäytyy mukaan.

Vaikka ei se heittäytyminen nyt ihan heti tapahtunut. Lapsilla mielikuvitus ja toiseen rooliin eläytyminen tulee luonnostaan, mutta meillä aikuisilla draaman rattaiden käynnistäminen saattaa viedä jokusen hetken aikaa. Tätä varten on onneksi olemassa hyviä harjoituksia, jotka avaavat jännitteitä ja auttavat heittäytymään tuntemattomaan.

Yhdessä harjoituksessa esimerkiksi lähdimme kävelemään tilassa ympäriinsä tehden ohjeiden mukaan välillä peeehmeeeitä ja välillä oi-kein te-rä-vi-ä käännöksiä. Muodostimme tilassa myös eläinhahmoja opettajan ohjeiden mukaan. Esimerkiksi ”kaksi ja kana” oli merkki siitä, että piti haalia itselleen pari, ja jatkaa kulkemista kahdestaan äännellen ja liikkuen kanan tavoin. Leikki jatkui neljän hengen lehmän, viiden hengen käärmeen ja ties minkä eläinten parissa.

Näiden kaltaisia lämmittelyharjoituksia draamaan johdattelulle on lukuisia. Harjoitukset olivatkin erinomainen apu ryhmäytymiselle ja tunnelmaan pääsemiselle. Alkuharjoituksia seurasi aina virittäytyminen päivän aiheeseen sekä varsinainen toiminta. Lopuksi purettiin tunnelmia ja lopetettiin tunnit joka kerta hyvällä mielellä.

Tällä kaavalla mentiin syksyn draaman kurssi, joka huipentui sitten alussa mainitsemaani näytelmään. Näytelmän suunnittelu, harjoitteleminen ja toteutus oli jo itsessään valtavan ainutlaatuinen ja opettava kokemus, joten siitä kenties lisää enemmän toisella kertaa.

Anything you can do, I can do better

Tiistai oli mahtava päivä! Anopin avustuksella pääsimme hyödyntämään Simon Metsäpirtin tunnelmallisia tiloja kädentaitojen illan järjestämiseen. Oli aivan mahtavaa huomata minkälainen yhteisöllisyys tuollaisessa suhteellisen pienessä kylässä vallitsee! Kaikki olivat halukkaita auttamaan materiaalienhankinnassa säästäen tyhjiä vessapaperisullanhylsyjä, luopuen kaappien perukoille kerääntyneistä kangasvarastoista, kaivellen vanhoja sukkiaan laatikoiden kätköistä sekä lainaten saksia, virkkuukoukkuja ja muuta tarpeellista yhteiseen käyttöön.

Metsäpirtille kokoontui lähes neljäkymmentä innokasta kädentaitajaa, ja oli siinä tohinaa kun pienet ja isot, nuoret ja vanhat, tytöt ja pojat hääräsivät neulojen, liimapuikkojen ja virkkuukoukkujen heiluessa.

Itse olin tehnyt joitakin malleja valmiiksi, mutta parasta oli huomata miten erityisesti lapsilla luovuus pulppusi, kun he pääsivät toteuttamaan omia mielikuviaan miten tahtoivat. Itse toimin illan aikana lähinnä neuvovana tukena pujotellen pienemmille lankaa neulansilmään sekä antaen vinkkejä sukkien täyttämiseen, osien kiinnitämiseen ja virkkauksen onnistumiseen. Mutta ilta vahvisti kyllä uskoa siihen, että lapset pystyvät valtavan hienoihiin suorituksiin ilman valmiita ohjeita tai liiallista neuvomista.

Ja voi sitä onnistumisen ilon määrää kun kotiin sai viedä itse tehdyn nuken, tyynyn tai virkatun kulhon. Melkoisia tekijöitä!
P.S. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Syytän syksyn pimeyttä.

Back on track

Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.

Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.