Kaikki on vinksin vonksin

Menneen viime viikon aikana mietin useaan otteeseen, sitä kuinka paljon kaaosta tarvitaan, jotta asiat voivat seljetä ja loksahdella oikeille paikoilleen.

Koulun aloittaminen tuntui nimittäin vähintäänkin siltä, kuin minut olisi yhtäkkiä pistetty rakentamaan väärinpäin seisten monikymmenkerroksista korttitaloa Linnanmäen Vekkulatalon pyörivässä putkessa. Joka olisi vielä kiihdytetty rullaamaan kymmenkertaista vauhtia. Minä ehkä silmät ja kädet sidottuina.

Ensimmäinen viikko oli stressaava. Ahdistava. Toivoton. Tuskallinen. Väsynyt ja kaoottinen. Painiskelin yliopistollisen byrokratian, omien kurssivalintojen, aikaisempien kurssien hyväksilukujen ja moneen kertaan muuttuvan lukujärjestyksen aiheuttaman kokonaisvaltaisen avuttomuuden tunteen kanssa. Tuntui että mikään ei onnistunut ja kaikki asiat oli tehty ihan turhan hankaliksi.

Siihen asti kunnes tajusin, että asiathan ovat kyllä hankalia, jos koko ajan hoen ääneen ja ajatuksissa, että onpas vaikeaa, miksi tämäkin on näin, ei taas onnistunut tuokaan, ei tule kyllä yhtään mitään taas tästäkään. Ja niinhän se sitten on. Että eihän ne asiat murehtimalla ja siinä hankaluudessa vellomisella etene.

Ensimmäisen viikon jälkeen tuli ihana viikonloppu, jolloin sai köllötellä kotona Rovaniemellä ja ajatella kaikkea muuta kuin koulua. Maanantaina ne samat hankaluudet odotti täällä edelleen, mutta jollain tavalla selkeämpinä, konkreettisempina ja helpommin ratkaistavina.

Tällä viikolla on sitten jäänyt aikaa keskittyä kaikkeen muuhun. Vaikka siihen miten paljon kaikkea mielenkiintoista, kutkuttavaa ja käyttökelpoista olen jo oppinut.

Mutta niistä lisää toisella kertaa.