Mitä tehdään, mitä tehdään pikkuinen Liisi...

Totta puhuen en ollut ennen opiskelujen alkamista kuulukaan mistään vasusta saatikka tiennyt mitä sillä tarkoitetaan tai tehdään. Ne joilla on päiväkoti-ikäisiä lapsia, vasu-termin pitäisi kuitenkin olla itsestään selvä. Mutta uskon että en ole ainoa lapseton –tai ehkä lapsellinenkaan, jolle kyseinen termi ei kerro juuri mitään.

Vasu on lyhenne sanasta varhaiskasvatussuunnitelma, ja se tehdään jokaiselle päiväkoti-ikäiselle lapselle erikseen. Siihen kootaan tietoja lapsen tavoista, osaamisesta ja kehittämiskohteista. Vasuja on kolmenlaisia: valtakunnallinen, kunnan oma sekä henkilökohtainen, jotka kaikki pitäisi saada toimimaan sekä yhteisesti että yksilöllisesti jokaisen lapsen kohdalla.

Liike-elämässä ei voi toimia törmäämättä ja sitoutumatta käsitteisiin kuten suunnitelmallisuus, tavoitteet, strategiat , tulokset ja mitä-näitä-nyt-on. Mutta kun lasten kohdalla puhutaan suunnitelmista ja tavoitteista, monet vanhemmat ihmettelevät että Onko järkeä? Tavoitteita kaksi-vuotiaalle?

Mutta minun mielestäni on. Vaikka haluankin korostaa, että tämä mielipide tulee sellaisen, palttiarallaa kuukauden varhaiskasvatustiedettä opiskelleen suusta, joka ei ole yhteenkään vasu-keskusteluun osallistunut tai sellaisia päässyt laatimaan. Mutta suunnitelmallisuudesta tiedän jotain. Ja tavoitteista.

Ja kysyn vaan, että miksi tavoitteet olisivat vain aikuisia varten? Miksi suunnitelman tekeminen pienelle lapselle kuulostaa monelle niin kaukaiselle, liialliselle tuloshakuisuudelle tai jonkinlaiselle tavoitteita asettavalle mörölle? Ei kukaan ajattele yritystoiminnasta, että pyh, strategia – jo on aikoihin eletty! Ja kuitenkin pääpiirteissään puhutaan samasta asiasta. Nimittäin kehityksestä. Ja jotta voidaan kehittyä, pitää tietää missä mennään tällä hetkellä ja mihin halutaan tähdätä. Simple as that.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa täällä siitä miten lasten tulee antaa olla höperöitä ja leikkiä hyödyttömiä leikkejä. Mutta se ei missään nimessä tarkoita että kasvatuksen tulisi olla päämäärätöntä tai höperöä. Vaikka lasten tulisikin saada toimia omien mielenkiintojensa ja kehitystasonsa mukaan ilman hoputtamista tai valmiiksi määriteltyjä tehtävänantoja, ei se silti tarkoita etteikö toiminta voisi olla perusteltua tai suunnitelmallista. Mielestäni kaikessa toiminnassa tulisi kuitenkin aina pystyä vastaamaan kysymykseen miksi. Miksi jotain tehdään? Mitä sillä halutaan saavuttaa? Onko tällaiseen tekemiseen johdattelussa mitään järkeä? Ja nimenomaan perustelemaan vastaus tavalla, joka tukee jokaisen lapsen yksilöllistä kehitystä.

Toki on paljon vanhempia – itse asiassa valtaosa – jotka ymmärtävät vasun merkityksen ja pitävät suunnitelmien tekemistä erittäin tärkeänä. Kyllä itse ainakin kuvittelisin, että oman lapsen jättäminen päivähoitoon olisi helpompaa ja luottavaisempaa, jos tietäisin että siellä olevat kasvattajat toimivat minulle tiedossa olevan, yhdessä tehdyn suunnitelman mukaan.

Aika helpottavan tuntuinen ajatus, eikös?