Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. toukokuuta 2016

Kävikkönää Oulusa?


Yli vuosi kulunut siitä kun olen viimeksi saanut kirjoitettua tänne mitään – jaiks! Mutta tänään oli jotenkin niin merkityksellinen päivä, että pakko saada näitä tuntemuksia laitettua talteen...

Aamulla kuljin yliopiston käytäviä kuin minä tahansa muunakin aamuna. Mutta sisällä tuntui sille kuin jokaisella askeleella, käännöksellä, vastaantulevalla ihmisellä ja sanotulla sanalla olisi jotenkin valtavan paljon suurempi merkitys. Vaikka kaikki tuntui niin kovin tutulta, näin samalla yliopistorakennuksen aivan uusin silmin. Pöydät ja tuolit eivät olleet enää merkityksettömiä huonekaluja koulun käytävällä vaan paikkoja, joissa odotin reilut kaksi vuotta sitten Vakava-kokeeseen pääsyä, treenasin viimeisiä piirroksia ennen soveltuvuuskokeen osaamisnäytettä, hyväksyin ensimmäisen facebookin kaveripyynnön uudelta luokkakaveriltani, tein muistiinpanoja kirjapaketin tenttiin, söin tenttiinluvun ohessa ystävän kanssa jogurttilakujen kyytipojaksi ostettuja kinuskimunkkeja, juoksin sukkasillaan vessaan draaman tunneilta ja kirosin ties monettako kertaa soitonopettajan myöhästymistä. Ja ties mitä kaikkea muuta.

Satuin olemaan opiskelujeni ajan siinä mielessä kivassa asemassa, että opiskelukämppäni sijaitsi aivan yliopiston kupeessa. Joka-aamuinen todella lyhyt, koulumatkani kulki yliopiston läpi kasvatustieteiden tiedekunnan päätyyn, ja kuitenkin vasta tänä aamuna tuntui siltä kuin joka ikinen seinän väri, ilmoitustaulun mainos ja vastaantulijan väsynyt katse olisi piirtynyt verkkokalvolleni peruuttamattomasti. Ja toivon sydämeni pohjasta, etteivät ne näkymät tai yliopiston tiloissa koetut kultaakin arvokkaammat hetket pääsisi minulta koskaan unohtumaan.

Tuntuu kuin ensimmäisestä koulupäivästä olisi vain muutama hassu viikko, mutta niin se vaan pari vuotta on vierähtänyt. Päivällä kävin palauttamassa tutkinnonvahvistamishakemuksen opintosihteerille ja seurasin kun viimeiset opintopisteet tipahtelivat weboodiin. Sitten pakkasin Oulussa olevan omaisuuteni viidessä banaanilaatikossa ja muutamassa kassissa yhteen farmariautoon, vedin aurinkolasit päähän, radion volyymit kaakkoon ja starttasin auton kohti tulevaa.

Jotenpa tässä sitä nyt ollaan. Melkein valmiina lastentarhanopettajana. Onhan tää nyt aika hullua. Ja samalla niin valtavan hienoa!!



perjantai 7. marraskuuta 2014

Back on track


Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.




Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kaikki on vinksin vonksin


Menneen viime viikon aikana mietin useaan otteeseen, sitä kuinka paljon kaaosta tarvitaan, jotta asiat voivat seljetä ja loksahdella oikeille paikoilleen.

Koulun aloittaminen tuntui nimittäin vähintäänkin siltä, kuin minut olisi yhtäkkiä pistetty rakentamaan väärinpäin seisten monikymmenkerroksista korttitaloa Linnanmäen Vekkulatalon pyörivässä putkessa. Joka olisi vielä kiihdytetty rullaamaan kymmenkertaista vauhtia. Minä ehkä silmät ja kädet sidottuina.

Ensimmäinen viikko oli stressaava. Ahdistava. Toivoton. Tuskallinen. Väsynyt ja kaoottinen. Painiskelin yliopistollisen byrokratian, omien kurssivalintojen, aikaisempien kurssien hyväksilukujen ja moneen kertaan muuttuvan lukujärjestyksen aiheuttaman kokonaisvaltaisen avuttomuuden tunteen kanssa. Tuntui että mikään ei onnistunut ja kaikki asiat oli tehty ihan turhan hankaliksi.

Siihen asti kunnes tajusin, että asiathan ovat kyllä hankalia, jos koko ajan hoen ääneen ja ajatuksissa, että onpas vaikeaa, miksi tämäkin on näin, ei taas onnistunut tuokaan, ei tule kyllä yhtään mitään taas tästäkään. Ja niinhän se sitten on. Että eihän ne asiat murehtimalla ja siinä hankaluudessa vellomisella etene.

Ensimmäisen viikon jälkeen tuli ihana viikonloppu, jolloin sai köllötellä kotona Rovaniemellä ja ajatella kaikkea muuta kuin koulua. Maanantaina ne samat hankaluudet odotti täällä edelleen, mutta jollain tavalla selkeämpinä, konkreettisempina ja helpommin ratkaistavina.

Tällä viikolla on sitten jäänyt aikaa keskittyä kaikkeen muuhun. Vaikka siihen miten paljon kaikkea mielenkiintoista, kutkuttavaa ja käyttökelpoista olen jo oppinut.

Mutta niistä lisää toisella kertaa.


tiistai 26. elokuuta 2014

Tästä se alkaa


Se hetki kun elämässä keksii mitä oikeasti haluaa tehdä on aivan mieletön.

Tiedän ettei kaikki koe sitä ehkä koskaan, mutta jos on yhtään sellainen olo että elämässä ei kaikki nyt ole ihan kohdillaan ja jotain puuttuu, niin kehotan kokeilemaan. Ihmisestä tulee nimittäin yllättävällä tavalla samanaikaisesti täysi ja vapautunut kun se löytää oman polkunsa. Ja silloin tuntuu että kaikki on juuri niin kuin pitää.

Lukion jälkeen hain opiskelemaan kauppatieteitä, koska niin kuului tehdä. Pääsin kouluun, valmistuin ja menin töihin.  Enkä koskaan oikein nauttinut siitä mitä teen. Välillä oli ihan kivaa joo, mutta missään vaiheessa ei tullut sitä tunnetta että ”jes, tä on just sitä mitä mä oon syntynyt tekemään”. Kaikki oli vaan aika tasapaksua ja vähän epämukavaa. Niin kuin uudet kengät jotka vähän puristaa. Ja tekee aina rakon samaan kohtaan vaikka niitä kuinka paljon käyttäisi. Ei vaan toimi.

En tiedä oliko se aina-niin-viisas siskoni vai hänen pörröpäinen miehensä, mutta joku mainitsi joskus –ihan vaan sivulauseessa – että mustahan tulisi hyvä lastentarhanopettaja. Hehheh, niinpä tulisikin joo, ja se keskustelu jäi siihen. Mutta se ajatus jäi sisälle kaivelemaan ja pyörimään. Kunnes ajan mittaa se kasvoi niin isoksi, että tuntui jo ihan itsestäänselvyydeltä. Ja lähinnä nauratti että olin joskus edes ajatellut minusta tulevan jotain muuta.

Ja nyt kuukausia myöhemmin olen tässä: ensimmäinen koulupäivä takana, pieni soluhuone uudessa kaupungissa ja ympärillä lukuisia vieraita, aikanaan tutuiksi ja tärkeiksi tulevia kasvoja. Opettajien ja lehtoreiden jokainen sana ja lause kuulostaa ja tuntuu sille, että juuri tämän olen halunnut kuulla. Juuri näistä asioista haluan oppia lisää ja imeä mahdollisimman paljon tietoa ja jakaa sitä sitten joskus eteenpäin. En oikein tiedä miten päin pitäisi hengittää ja miten voisin kertoa koko maailmalle miten hienoa tämä on.


Vähän jännittää tuleva syksy ja uuden alku, mutta on tämä vain aika hienoa.

Kerrassaan hienoa.