Yli vuosi kulunut siitä kun olen viimeksi saanut kirjoitettua tänne mitään – jaiks! Mutta tänään oli jotenkin niin merkityksellinen päivä, että pakko saada näitä tuntemuksia laitettua talteen...
Aamulla kuljin yliopiston käytäviä kuin minä tahansa muunakin aamuna. Mutta sisällä tuntui sille kuin jokaisella askeleella, käännöksellä, vastaantulevalla ihmisellä ja sanotulla sanalla olisi jotenkin valtavan paljon suurempi merkitys. Vaikka kaikki tuntui niin kovin tutulta, näin samalla yliopistorakennuksen aivan uusin silmin. Pöydät ja tuolit eivät olleet enää merkityksettömiä huonekaluja koulun käytävällä vaan paikkoja, joissa odotin reilut kaksi vuotta sitten Vakava-kokeeseen pääsyä, treenasin viimeisiä piirroksia ennen soveltuvuuskokeen osaamisnäytettä, hyväksyin ensimmäisen facebookin kaveripyynnön uudelta luokkakaveriltani, tein muistiinpanoja kirjapaketin tenttiin, söin tenttiinluvun ohessa ystävän kanssa jogurttilakujen kyytipojaksi ostettuja kinuskimunkkeja, juoksin sukkasillaan vessaan draaman tunneilta ja kirosin ties monettako kertaa soitonopettajan myöhästymistä. Ja ties mitä kaikkea muuta.
Satuin olemaan opiskelujeni ajan siinä mielessä kivassa asemassa, että opiskelukämppäni sijaitsi aivan yliopiston kupeessa. Joka-aamuinen todella lyhyt, koulumatkani kulki yliopiston läpi kasvatustieteiden tiedekunnan päätyyn, ja kuitenkin vasta tänä aamuna tuntui siltä kuin joka ikinen seinän väri, ilmoitustaulun mainos ja vastaantulijan väsynyt katse olisi piirtynyt verkkokalvolleni peruuttamattomasti. Ja toivon sydämeni pohjasta, etteivät ne näkymät tai yliopiston tiloissa koetut kultaakin arvokkaammat hetket pääsisi minulta koskaan unohtumaan.
Tuntuu kuin ensimmäisestä koulupäivästä olisi vain muutama hassu viikko, mutta niin se vaan pari vuotta on vierähtänyt. Päivällä kävin palauttamassa tutkinnonvahvistamishakemuksen opintosihteerille ja seurasin kun viimeiset opintopisteet tipahtelivat weboodiin. Sitten pakkasin Oulussa olevan omaisuuteni viidessä banaanilaatikossa ja muutamassa kassissa yhteen farmariautoon, vedin aurinkolasit päähän, radion volyymit kaakkoon ja starttasin auton kohti tulevaa.
Jotenpa tässä sitä nyt ollaan. Melkein valmiina lastentarhanopettajana. Onhan tää nyt aika hullua. Ja samalla niin valtavan hienoa!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti