Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihanaelämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihanaelämä. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. toukokuuta 2016

Kävikkönää Oulusa?


Yli vuosi kulunut siitä kun olen viimeksi saanut kirjoitettua tänne mitään – jaiks! Mutta tänään oli jotenkin niin merkityksellinen päivä, että pakko saada näitä tuntemuksia laitettua talteen...

Aamulla kuljin yliopiston käytäviä kuin minä tahansa muunakin aamuna. Mutta sisällä tuntui sille kuin jokaisella askeleella, käännöksellä, vastaantulevalla ihmisellä ja sanotulla sanalla olisi jotenkin valtavan paljon suurempi merkitys. Vaikka kaikki tuntui niin kovin tutulta, näin samalla yliopistorakennuksen aivan uusin silmin. Pöydät ja tuolit eivät olleet enää merkityksettömiä huonekaluja koulun käytävällä vaan paikkoja, joissa odotin reilut kaksi vuotta sitten Vakava-kokeeseen pääsyä, treenasin viimeisiä piirroksia ennen soveltuvuuskokeen osaamisnäytettä, hyväksyin ensimmäisen facebookin kaveripyynnön uudelta luokkakaveriltani, tein muistiinpanoja kirjapaketin tenttiin, söin tenttiinluvun ohessa ystävän kanssa jogurttilakujen kyytipojaksi ostettuja kinuskimunkkeja, juoksin sukkasillaan vessaan draaman tunneilta ja kirosin ties monettako kertaa soitonopettajan myöhästymistä. Ja ties mitä kaikkea muuta.

Satuin olemaan opiskelujeni ajan siinä mielessä kivassa asemassa, että opiskelukämppäni sijaitsi aivan yliopiston kupeessa. Joka-aamuinen todella lyhyt, koulumatkani kulki yliopiston läpi kasvatustieteiden tiedekunnan päätyyn, ja kuitenkin vasta tänä aamuna tuntui siltä kuin joka ikinen seinän väri, ilmoitustaulun mainos ja vastaantulijan väsynyt katse olisi piirtynyt verkkokalvolleni peruuttamattomasti. Ja toivon sydämeni pohjasta, etteivät ne näkymät tai yliopiston tiloissa koetut kultaakin arvokkaammat hetket pääsisi minulta koskaan unohtumaan.

Tuntuu kuin ensimmäisestä koulupäivästä olisi vain muutama hassu viikko, mutta niin se vaan pari vuotta on vierähtänyt. Päivällä kävin palauttamassa tutkinnonvahvistamishakemuksen opintosihteerille ja seurasin kun viimeiset opintopisteet tipahtelivat weboodiin. Sitten pakkasin Oulussa olevan omaisuuteni viidessä banaanilaatikossa ja muutamassa kassissa yhteen farmariautoon, vedin aurinkolasit päähän, radion volyymit kaakkoon ja starttasin auton kohti tulevaa.

Jotenpa tässä sitä nyt ollaan. Melkein valmiina lastentarhanopettajana. Onhan tää nyt aika hullua. Ja samalla niin valtavan hienoa!!



keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Uuteen vuoteen


Joulut ja uudet vuodet meni, ja nyt on loppiaisetkin lusittu. Ajattelin että joululomalla olisi aikaa päivittää syksyn aikana pöytälaatikkoon kertyneitä juttuja tänne blogiin, mutta jotenkin kaikki muut joulun aktiviteetit ja kouluasioiden täydellinen ajattelematta jättäminen veivät voiton.

Tänään alkoi sitten virallisesti uusi lukukausi. Oli kyllä ihana nähdä kaikkia koulukavereita useamman viikon loman jälkeen. Ilmassa leijui vähän väsymystä ja lomanjälkeisiä sairastumisia, mutta pääasiassa kuitenkin uuden odotusta ja intoa tulevasta. Niihin minäkin haluan nyt keskittyä.

Uuden vuoden lupauksena (yhtenä niistä!) lupaan yrittää pysyä ajantasalla kouluasioissa jo ennen kuin stressi palauttamattomista töistä pääsee iskemään. Tämä tarkoittaa myös asioiden -ihan pienienkin ajatusten- päivittämistä blogiin, jotta ne ovat sitten täällä edes tallessa. Paljon höpöhöpö-juttua ja lyhyitä päivityksiä saattaa siis olla luvassa. Mutta niistä pienistä pisaroistahan se jokikin syntyy, eikös!


Huomenna alkaa eskariharjoittelu (-hihihiii!), joten vielä pari viikkoa saa oleilla kotona näissä maisemissa. Hiukan ehkä jännät paikat, mutta nyt tuntuu että hieno vuosi on tulossa.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Back on track


Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.




Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Radioasema Hiljaisuus

Eilen musiikkikasvatuksen tunnilla puhuttiin hiljaisuudesta. Tai ei siitä niin paljon edes puhuttu - sitä lähdettiin etsimään. Hiljaisuutta etsittiin salaisesta puutarhasta yliopiston vierestä. Puutarhan porttien sisällä ei ollut lupa höpistä tai ottaa kontaktia muihin. Hiljaisuus löytyy nimittäin parhaiten yksin. Oli vain puutarha ja omat aistit. Pienen pakkasen ja auringonsäteiden värittämä maanantaiaamuinen hetki.






Heti lähdettyäni kävelemään ympäri puutarhaa, pystyin havaitsemaan sen tarjoamat mahdollisuudet hiljentymiselle ja aistien vapautumiselle. Katselin ympärilleni puistossa. Valon ja varjojen leikki oli uskomattoman kaunista. Syysaurinko näyttää maiseman aivan eri valossa kuin kesällä. Se saa kuuran peittämät lehdet kimaltelemaan ja puiden varjot muodostamaan paksuja raitoja poluille ja nurmikolle.

Ihailtuani hetken puiston kauneutta, havahduin kuuntelemaan. Vieressä kulkevien autojen melu ei häirinnyt, vaan ne antoivat ikään kuin raamit puiston hiljaisuudelle. Vaikka ei puistossakaan täysin hiljaista ollut. Linnut visertelivät ja lehdet rapisivat jalkojen alla. Kivi piti ääntä vieriessään kivisellä väylällä ja jalat tömähtelivät polulla. Nuuhkin ympäristöä yrittäen saada aistittua sen hajuja. Ilma oli raikas ja tuoksui syksylle. Metsäisen tuoksun ohessa oli pakkasen orastavaa tuntua, joka täytti keuhkot. Hengitin syvään sisään ja ulos monta kertaa.

Kun hengittää kunnolla, antaa soluille happea ja lievittää stressiä. Palautuu hetkeen ja pystyy nauttimaan siitä.

Tunnustelin maata ja puiston kasveja. Lehdet olivat kuuran peitossa ja tuntuivat koppuraisille. Maan epätasaisuudet ja kylmyys tuntuivat kengänpohjien läpi. Kävelin silmät suljettuina tunnustelleen miten erilaista on kävellä soratiellä, sammaleella tai neulasten peittämällä polulla. Yhdessä osassa puistoa polut oli päällystetty puisilla laatoilla ikään kuin terassiksi. Niillä astellessa kuului natinaa ja kylmän ilman saattoi tuntea siitä miten puulaudat hankasivat toisiaan vasten naristen ja rouskuen.

aamuaurinko leikkii puissa
ihania värejä

kuuraa
linnunlaulua
portaat – minnehän ne vie?

oma pitkä varjo
kimaltava ruoho
pulleat marjat, kuin Barbien omenat

keuhkot täyteen ilmaa, raitista, viileää
lehtien kahinaa jaloissa
kylmä, kirkas aurinko
raparperi nukkuu ja tuhisee
soratie ja sammal tuntuvat jalkapohjissa

joka puolella sataa lehtiä. leijailee
pehmeä lehti, hohtava lehti ja kipristelevä lehti
sokerikuorrutteinen lehti


Kävelyn tarkoituksena oli paitsi aistia ympäristöä, myös kirjoittaa omia havaintoja muistiin paperille. Kun myöhemmin oltiin palattu takaisin luokkaan, istuttiin lattialle piiriin silmät suljettuina. Jokainen luki vuorotellen omat havaintonsa muille mutustellen sanoja ja antaen niille merkityksen. Jokaisen vuoron välissä soi hiljaisuuteen kutsuva musiikki. Harvinaisen maaginen hetki.



Joku saattaisi ihmetellä mitä tekemistä musiikilla tai musiikkikasvatuksella on hiljaisuuden kanssa. Eivätkö ne ole jollain tavalla ajateltuna täysin toistensa vastakohdat? Hiljaisuuden etsimisessä onkin kyse musiikin oleellisuuksien havaitsemisesta. Ilman hiljaisuutta ei ole musiikkia, sillä musiikki lähtee hiljaisuudesta. Hiljaisuus auttaa kuuntelemaan - sekä musiikkia että myös muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa.

Arjen hektisten oravanpyörien rullauksessa lienee mainitsemisen arvoista huomioida, että hiljaisuuteen ja omiin aistihavaintoihin keskittyminen ei jätä paljon tilaa muulle. Kun kaikki huomio keskittyy havainnoimaan miltä maa tuntuu jalkojen alla, ei ajatuskapasiteetti yksinkertaisesti riitä murehtimaan siivoamatonta kotia, palauttamattomia tehtäviä tai kirjoittamattomia sähköposteja.

Lapsiin tämä kaikki liittyy kaiken turhan ja liiallisen ärsyketulvan minimoimisessa. Keskitytään perusasioihin ja rauhoitutaan. Lapsissa on ihailtavalla tavalla taito olla läsnä juuri tässä hetkessä. He osaavat ihastella herpaantumatta vaahteranlehden leijailun kaarta tai kiven molskahduksen synnyttämiä renkaita lammen pinnassa. Me aikuiset voimme oppia lapsilta läsnä olemisesta valtavan paljon. Lapsille läsnä oleminen on helppoa, kunhan me aikuiset vain luomme heille siihen mahdollisuuden.

tiistai 26. elokuuta 2014

Tästä se alkaa


Se hetki kun elämässä keksii mitä oikeasti haluaa tehdä on aivan mieletön.

Tiedän ettei kaikki koe sitä ehkä koskaan, mutta jos on yhtään sellainen olo että elämässä ei kaikki nyt ole ihan kohdillaan ja jotain puuttuu, niin kehotan kokeilemaan. Ihmisestä tulee nimittäin yllättävällä tavalla samanaikaisesti täysi ja vapautunut kun se löytää oman polkunsa. Ja silloin tuntuu että kaikki on juuri niin kuin pitää.

Lukion jälkeen hain opiskelemaan kauppatieteitä, koska niin kuului tehdä. Pääsin kouluun, valmistuin ja menin töihin.  Enkä koskaan oikein nauttinut siitä mitä teen. Välillä oli ihan kivaa joo, mutta missään vaiheessa ei tullut sitä tunnetta että ”jes, tä on just sitä mitä mä oon syntynyt tekemään”. Kaikki oli vaan aika tasapaksua ja vähän epämukavaa. Niin kuin uudet kengät jotka vähän puristaa. Ja tekee aina rakon samaan kohtaan vaikka niitä kuinka paljon käyttäisi. Ei vaan toimi.

En tiedä oliko se aina-niin-viisas siskoni vai hänen pörröpäinen miehensä, mutta joku mainitsi joskus –ihan vaan sivulauseessa – että mustahan tulisi hyvä lastentarhanopettaja. Hehheh, niinpä tulisikin joo, ja se keskustelu jäi siihen. Mutta se ajatus jäi sisälle kaivelemaan ja pyörimään. Kunnes ajan mittaa se kasvoi niin isoksi, että tuntui jo ihan itsestäänselvyydeltä. Ja lähinnä nauratti että olin joskus edes ajatellut minusta tulevan jotain muuta.

Ja nyt kuukausia myöhemmin olen tässä: ensimmäinen koulupäivä takana, pieni soluhuone uudessa kaupungissa ja ympärillä lukuisia vieraita, aikanaan tutuiksi ja tärkeiksi tulevia kasvoja. Opettajien ja lehtoreiden jokainen sana ja lause kuulostaa ja tuntuu sille, että juuri tämän olen halunnut kuulla. Juuri näistä asioista haluan oppia lisää ja imeä mahdollisimman paljon tietoa ja jakaa sitä sitten joskus eteenpäin. En oikein tiedä miten päin pitäisi hengittää ja miten voisin kertoa koko maailmalle miten hienoa tämä on.


Vähän jännittää tuleva syksy ja uuden alku, mutta on tämä vain aika hienoa.

Kerrassaan hienoa.