Back on track

Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.

Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.