perjantai 19. joulukuuta 2014

Talvipuuhien tilastointi



Matematiikan tunnilla tutustuttiin tilastoihin ja graafeihin. Hmm...mitä ne edes on? Tai ennemminkin, mikä on niiden välinen ero?

Tilaisto on siis taulukko tai muu vastaava, johon kerätään tietoa, ja graafin avulla saatu tieto sitten esitellään helpommin ymmärrettävässä muodossa kuvallisesti. Tämä selvä.

Mietittiin sitten, että minkälaisia asioita lasten kanssa voitaisiin käsitellä tilastojen ja graafien avulla. Tärkeintä on tietysti se, että tilastoidaan asioita jotka koskettavat ja kiinnostavat lasta itseään: lempiasioita, perheenjäseniä, pituutta, harrastuksia...

Teimme sitten pienessä ryhmässä yhteistuumin valtavan hienon tilaston ja kuvadiagrammin (tilastoidut määrät kuvattu esittävillä kuvilla) kaikkien ryhmäläisten suosikki talvipuuhista. Kumma juttu miten tuo hiihto ei jotenkin iske...

Muita esitystapoja ovat reaalidiagrammi ja symbolidiagrammi. Reaalidiagrammissa käytetään oikeita mitattavia esineitä/asioita. Esimerkiksi tutkittaessa päiväkotilaisten kumisaappaiden väriä, kumpparit tuodaan fyysisesti yhteen tilaan ja luokiteltu tulos esitetään niillä. Symbolidiagrammi on hivenen abstraktimpi, sillä siinä mittaustulos esitetään symbolein (esim. pallot, pylväät), joiden merkitys on sitten erikseen selitetty sanoin ja/tai kuvin.

Monilulutaito on nostettu vahvasti esiin v. 2016 esiopetussuunnitelman luonnoksessa. Tämä pitää sisällään kaavioiden ja numeraalisten esitysten tulkinnan ja tuottamisen. Ei siis ole ihan höpö höpöä eskarilaisille tämä.

Ja hieno juttuhan on se, että vaikka minkälaisia juttuja voi mitata, vertailla ja tilastoida. Lapsille tilastointi on toki helpompaa, jos vaihtoehdot on esitetty etukäteen, mutta miksei lapset voisi yrittää keksiä luokitteluperusteita itsekin? Miten vaikka päiväkotilaisten lempilelut voisi luokitella eri kategorioihin? Miten muuten tilastoinnin voisi tuoda osaksi esikoululaisten ja muiden päiväkodin lasten arkea?

P.S. Eka kertaa testaan päivitystä Blogger-sovelluksen kautta kännykällä. Aika näppärää!

Muovailuvaha-animaatio : Show time!




Tässä joulun alla olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni pohtimaan tieto- ja viestintätekniikan (TVT) roolia varhaiskasvatuksessa. TVT:n kurssi on saanut ajattelemaan, ei sitä kuuluuko tieto- ja viestintätekniikka varhaiskasvatukseen, vaan sitä miten se tulisi sulauttaa päiväkodin arkeen ja tekemiseen.

Mikäli jossain on puhetta, että tieto- tai viestintäteknologia ei sovi varhaiskavatukseen, niin höpöhöpö vaan sille. Tieto- ja viestintätekniikka ovat nykypäivänä niin vahvassa roolissa kaikkialla, että olisi absurdia sanoa, ettei niitä tulisi käsitellä jo varhaiskasvatuksessa. Nuorena se on virsta väännettävä, vai miten se oli?

Itse uskon, että varsin moni esikoulu-ikäinen lapsi innostuisi aika lailla oman elokuvan tekemisestä; muovailtavien hahmojen työstämisestä, lavasteiden rakentamisesta, kameran käytön opettelusta ja ehkä jopa iMovien kaltaisen editointiohjelman vilkaisusta. Puhumattakaan siitä, miten tämän tyyppinen tekeminen tarjoaa mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, hienomotoriikan harjoittamiseen, työn suunnittelemiseen sekä esteettisen ajattelun kehittymiseen.

Ja ai että, mikä ilo syntyy, kun oman tuotoksen saa jakaa ja esittää vanhemmille tai muille läheisille! Eskarissa videon tekemisen jälkeen voidaan järjestää kunnon ensi-iltanäytös popcornien ja mukavien katselupaikkojen kera.

TVT:n kurssilla työstämässämme alkuperäisessä videossa toimi inspiraationa ja musiikkina Ragni Malmstenin "Metsän Joulu" -kappale, mutta tekijänoikeussyistä videota ei voi kyseisellä musiikilla tällä lailla julkisesti jakaa. Onneksi iMovielta löytyi jotakin sopivaa pimpelipompelia taustalle, joten tällä nyt mennään.

Olkaapa hyvät ja oikein hyvää joulua jokaiselle!



torstai 27. marraskuuta 2014

Metsän joulu

Aivan huikea projekti on nyt työn alla tieto- ja viestintäteknologian kurssilla!

Sellainen, jonka takia näperretään kotona iltamyöhään, jäädään kuudeksi ylimääräiseksi tunniksi yliopistolle ikkunattomaan huoneeseen työstämään materiaalia ja sen päälle vielä venytetään yöunille siirtymistä muutamalla tunnilla. Tässä pieniä pilkahduksia ennen kun valmistuu kokonaan. Samalla sopivasti hiukan joulun tunnelmaan virittäytymistä...





To be continued....

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Esirippu raottuu...


Aiemmin Oulun VAKAlta valmistunut Mari kyseli kommenttiboksissa josko varhaiskasvatuksen opintoihin kuuluu edelleen joulunäytelmän tekeminen. Jo vain kuuluu - vaikkakin meillä näytelmä sijoittui jo aiemmalle syksyyn. Eli aihe ei ihan jouluinen ollut. Mutta kumminkin.

Muutenkin draama on ollut suuri osa kulunutta syksyä, ja mietinkin jo aiemmin itsekseni, että miksi en ole saanut siitä mitään kirjoitettua. Draaman tunnit ovat kuitenkin olleet kenties niitä valloittavimpia, mukaansatempaavimpia ja hauskimpia hetkiä koko syksyssä. Jo ensimmäiselle draaman tunnille mennessäni muistan miten ihmettelin draamaluokan hienoutta: mustaa parkettilattiaa, massiivisia, samettisia, katosta lattiaan ulottuvia verhoja, kattoon kiinnitettyjä spottivaloja ja koko tilan luomaa jännittävyyden tuntua. Ja jokaisella tunnilla tästä eteenkin päin koin sanoin kuvaamattoman hienoja hetkiä oppien koko ajan uutta sekä itsestäni että muista ryhmämme jäsenistä.

Ja kenties juuri tuntien hienous, elämyksellisyys ja sanoinkuvaamattomuus tekevät draamasta, no, juurikin: sanoinkuvaamatonta. Tilanteet ja opit ovat jääneet oman ajattelun ja pureskelun tasolle, sillä on tuntunut, etteivät mitkään sanat pysty vangitsemaan niitä kokemuksia, joita olen draaman kautta syksyn aikana kokenut. Draaman maailma on nimittäin jotain niin valloittavaa, ettei sen hienoutta osaa oikein jälkikäteen selittääkään - siihen vain tempautuu ja heittäytyy mukaan.

Vaikka ei se heittäytyminen nyt ihan heti tapahtunut. Lapsilla mielikuvitus ja toiseen rooliin eläytyminen tulee luonnostaan, mutta meillä aikuisilla draaman rattaiden käynnistäminen saattaa viedä jokusen hetken aikaa. Tätä varten on onneksi olemassa hyviä harjoituksia, jotka avaavat jännitteitä ja auttavat heittäytymään tuntemattomaan.

Yhdessä harjoituksessa esimerkiksi lähdimme kävelemään tilassa ympäriinsä tehden ohjeiden mukaan välillä peeehmeeeitä ja välillä oi-kein te-rä-vi-ä käännöksiä. Muodostimme tilassa myös eläinhahmoja opettajan ohjeiden mukaan. Esimerkiksi ”kaksi ja kana” oli merkki siitä, että piti haalia itselleen pari, ja jatkaa kulkemista kahdestaan äännellen ja liikkuen kanan tavoin. Leikki jatkui neljän hengen lehmän, viiden hengen käärmeen ja ties minkä eläinten parissa.

Näiden kaltaisia lämmittelyharjoituksia draamaan johdattelulle on lukuisia. Harjoitukset olivatkin erinomainen apu ryhmäytymiselle ja tunnelmaan pääsemiselle. Alkuharjoituksia seurasi aina virittäytyminen päivän aiheeseen sekä varsinainen toiminta. Lopuksi purettiin tunnelmia ja lopetettiin tunnit joka kerta hyvällä mielellä.

Tällä kaavalla mentiin syksyn draaman kurssi, joka huipentui sitten alussa mainitsemaani näytelmään. Näytelmän suunnittelu, harjoitteleminen ja toteutus oli jo itsessään valtavan ainutlaatuinen ja opettava kokemus, joten siitä kenties lisää enemmän toisella kertaa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Anything you can do, I can do better


Tiistai oli mahtava päivä! Anopin avustuksella pääsimme hyödyntämään Simon Metsäpirtin tunnelmallisia tiloja kädentaitojen illan järjestämiseen. Oli aivan mahtavaa huomata minkälainen yhteisöllisyys tuollaisessa suhteellisen pienessä kylässä vallitsee! Kaikki olivat halukkaita auttamaan materiaalienhankinnassa säästäen tyhjiä vessapaperisullanhylsyjä, luopuen kaappien perukoille kerääntyneistä kangasvarastoista, kaivellen vanhoja sukkiaan laatikoiden kätköistä sekä lainaten saksia, virkkuukoukkuja ja muuta tarpeellista yhteiseen käyttöön.

Metsäpirtille kokoontui lähes neljäkymmentä innokasta kädentaitajaa, ja oli siinä tohinaa kun pienet ja isot, nuoret ja vanhat, tytöt ja pojat hääräsivät neulojen, liimapuikkojen ja virkkuukoukkujen heiluessa.
Itse olin tehnyt joitakin malleja valmiiksi, mutta parasta oli huomata miten erityisesti lapsilla luovuus pulppusi, kun he pääsivät toteuttamaan omia mielikuviaan miten tahtoivat. Itse toimin illan aikana lähinnä neuvovana tukena pujotellen pienemmille lankaa neulansilmään sekä antaen vinkkejä sukkien täyttämiseen, osien kiinnitämiseen ja virkkauksen onnistumiseen. Mutta ilta vahvisti kyllä uskoa siihen, että lapset pystyvät valtavan hienoihiin suorituksiin ilman valmiita ohjeita tai liiallista neuvomista.

Ja voi sitä onnistumisen ilon määrää kun kotiin sai viedä itse tehdyn nuken, tyynyn tai virkatun kulhon. Melkoisia tekijöitä!
P.S. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Syytän syksyn pimeyttä.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Back on track


Kun aloitin opinnot syksyllä intoa puhkuen, naureskelin hiljaa itsekseni, että kyllä se innostus saattaa hiipua tähänkin jossain vaiheessa, ajatellen kuitenkin samalla, että no ei todellakaan hiivu, I was born to do this!

Mutta niin se vaan elämä tekee joskus tepposet ja parhaaltakin tuntuva tekeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Muutama viikko sitten painelin valtavan opiskelustressin kourissa, koska tuntui että liian moni tentti ja tehtävä kaatui päälle samaan aikaan. Nukuin huonosti, voin fyysisesti pahoin ja kiukuttelin juuri niille tärkeimmille ihmisille. Ei ollut ollenkaan kivaa se.

Ja koska en missään nimessä halua, että varhaiskasvatuksen opinnot alkavat tuntua puudattavilta tai pelkältä suorittamiselta - saatikka sitten olla ärsyttävä kuikkupussi koko ajan - katsoin parhaaksi ottaa vähän etäisyyttä asioihin. Olen nyt tehnyt enemmän niitä asioita, joista nautin ja käyttänyt niihin suhteessa ehkä tolkuttomankin paljon aikaa. Olen ommellut rooliasuja näytelmään, järjestellyt askarteluiltaa, leiponut, käynyt kirpputoreilla, selannut Pinterestiä inspiraatioita etsiskellen ja askarrellut tauluja uuden kodin seinille.

Ja voi että miten nautinnollista ja voimaannuttavaa tämä on ollut. Uskon siihen, että kun ihminen tekee joka päivä jotain josta aidosti nauttii, hän saa paremmin kiinni siitä mitä elämässä oikeasti haluaa tehdä: minkälaisiin asioihin keskittyä, minkälaisista asioista ottaa selvää ja minkälaisten ihmisten kanssa viettää aikaa.

Enkä nyt tarkoita, että kun vähän tulee stressiä opiskelun kanssa, niin kouluhommat nurkkaan ja piirtelemään vaan! Tai itseasiassa tarkoitan juuri sitä. Uskon nimittäin, että mielenkiintoisilla asioilla on taipumus ruokkia toisiaan. Silloin kun tuntuu että en jaksa tai halua keskittyä draaman esseen kirjoittamiseen, saatan mielummin tehdä jotakin mikä sillä hetkellä tuntuu hyvälle. Ehkä lähden kävelylle, nautin talviauringosta ja annan ajatusten vaellella. Tai kaivan kaapista vanhoja sukkia ja kankaanpaloja, ja annan luovuuden ja parsinneulan tehdä tehtävänsä.




Ja kas vain - saan jonkun idean tai inspiraation juuri siihen päätä pakottavaan esseeseen. Yleensä vieläpä sellaisen idean, joka saa minut haluamaan paneutua juuri tuon aiheen käsittelemiseen ja aiemmin tuskaiselta tuntuvaan kirjoittamiseen uudella innolla ja motivaatiolla. Kaiken kaikkiaan en ole vain saanut tarvittavaa sanamäärää paperille, vaan olen palauttanut mieleeni miksi ja kenelle sitä esseetä oikeastaan kirjoitan.

Kaikessahan on loppujen lopuksi kyse siitä, että minä haluan tehdä juuri tätä ja tietää enemmän juuri näistä asioista. Kunhan vain silloin tällöin palautan sen mieleeni ja muistutan itseäni niistä asioista jotka ovat oikeasti oleellisia juuri nyt.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Radioasema Hiljaisuus

Eilen musiikkikasvatuksen tunnilla puhuttiin hiljaisuudesta. Tai ei siitä niin paljon edes puhuttu - sitä lähdettiin etsimään. Hiljaisuutta etsittiin salaisesta puutarhasta yliopiston vierestä. Puutarhan porttien sisällä ei ollut lupa höpistä tai ottaa kontaktia muihin. Hiljaisuus löytyy nimittäin parhaiten yksin. Oli vain puutarha ja omat aistit. Pienen pakkasen ja auringonsäteiden värittämä maanantaiaamuinen hetki.






Heti lähdettyäni kävelemään ympäri puutarhaa, pystyin havaitsemaan sen tarjoamat mahdollisuudet hiljentymiselle ja aistien vapautumiselle. Katselin ympärilleni puistossa. Valon ja varjojen leikki oli uskomattoman kaunista. Syysaurinko näyttää maiseman aivan eri valossa kuin kesällä. Se saa kuuran peittämät lehdet kimaltelemaan ja puiden varjot muodostamaan paksuja raitoja poluille ja nurmikolle.

Ihailtuani hetken puiston kauneutta, havahduin kuuntelemaan. Vieressä kulkevien autojen melu ei häirinnyt, vaan ne antoivat ikään kuin raamit puiston hiljaisuudelle. Vaikka ei puistossakaan täysin hiljaista ollut. Linnut visertelivät ja lehdet rapisivat jalkojen alla. Kivi piti ääntä vieriessään kivisellä väylällä ja jalat tömähtelivät polulla. Nuuhkin ympäristöä yrittäen saada aistittua sen hajuja. Ilma oli raikas ja tuoksui syksylle. Metsäisen tuoksun ohessa oli pakkasen orastavaa tuntua, joka täytti keuhkot. Hengitin syvään sisään ja ulos monta kertaa.

Kun hengittää kunnolla, antaa soluille happea ja lievittää stressiä. Palautuu hetkeen ja pystyy nauttimaan siitä.

Tunnustelin maata ja puiston kasveja. Lehdet olivat kuuran peitossa ja tuntuivat koppuraisille. Maan epätasaisuudet ja kylmyys tuntuivat kengänpohjien läpi. Kävelin silmät suljettuina tunnustelleen miten erilaista on kävellä soratiellä, sammaleella tai neulasten peittämällä polulla. Yhdessä osassa puistoa polut oli päällystetty puisilla laatoilla ikään kuin terassiksi. Niillä astellessa kuului natinaa ja kylmän ilman saattoi tuntea siitä miten puulaudat hankasivat toisiaan vasten naristen ja rouskuen.

aamuaurinko leikkii puissa
ihania värejä

kuuraa
linnunlaulua
portaat – minnehän ne vie?

oma pitkä varjo
kimaltava ruoho
pulleat marjat, kuin Barbien omenat

keuhkot täyteen ilmaa, raitista, viileää
lehtien kahinaa jaloissa
kylmä, kirkas aurinko
raparperi nukkuu ja tuhisee
soratie ja sammal tuntuvat jalkapohjissa

joka puolella sataa lehtiä. leijailee
pehmeä lehti, hohtava lehti ja kipristelevä lehti
sokerikuorrutteinen lehti


Kävelyn tarkoituksena oli paitsi aistia ympäristöä, myös kirjoittaa omia havaintoja muistiin paperille. Kun myöhemmin oltiin palattu takaisin luokkaan, istuttiin lattialle piiriin silmät suljettuina. Jokainen luki vuorotellen omat havaintonsa muille mutustellen sanoja ja antaen niille merkityksen. Jokaisen vuoron välissä soi hiljaisuuteen kutsuva musiikki. Harvinaisen maaginen hetki.



Joku saattaisi ihmetellä mitä tekemistä musiikilla tai musiikkikasvatuksella on hiljaisuuden kanssa. Eivätkö ne ole jollain tavalla ajateltuna täysin toistensa vastakohdat? Hiljaisuuden etsimisessä onkin kyse musiikin oleellisuuksien havaitsemisesta. Ilman hiljaisuutta ei ole musiikkia, sillä musiikki lähtee hiljaisuudesta. Hiljaisuus auttaa kuuntelemaan - sekä musiikkia että myös muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa.

Arjen hektisten oravanpyörien rullauksessa lienee mainitsemisen arvoista huomioida, että hiljaisuuteen ja omiin aistihavaintoihin keskittyminen ei jätä paljon tilaa muulle. Kun kaikki huomio keskittyy havainnoimaan miltä maa tuntuu jalkojen alla, ei ajatuskapasiteetti yksinkertaisesti riitä murehtimaan siivoamatonta kotia, palauttamattomia tehtäviä tai kirjoittamattomia sähköposteja.

Lapsiin tämä kaikki liittyy kaiken turhan ja liiallisen ärsyketulvan minimoimisessa. Keskitytään perusasioihin ja rauhoitutaan. Lapsissa on ihailtavalla tavalla taito olla läsnä juuri tässä hetkessä. He osaavat ihastella herpaantumatta vaahteranlehden leijailun kaarta tai kiven molskahduksen synnyttämiä renkaita lammen pinnassa. Me aikuiset voimme oppia lapsilta läsnä olemisesta valtavan paljon. Lapsille läsnä oleminen on helppoa, kunhan me aikuiset vain luomme heille siihen mahdollisuuden.