torstai 12. toukokuuta 2016

Kävikkönää Oulusa?


Yli vuosi kulunut siitä kun olen viimeksi saanut kirjoitettua tänne mitään – jaiks! Mutta tänään oli jotenkin niin merkityksellinen päivä, että pakko saada näitä tuntemuksia laitettua talteen...

Aamulla kuljin yliopiston käytäviä kuin minä tahansa muunakin aamuna. Mutta sisällä tuntui sille kuin jokaisella askeleella, käännöksellä, vastaantulevalla ihmisellä ja sanotulla sanalla olisi jotenkin valtavan paljon suurempi merkitys. Vaikka kaikki tuntui niin kovin tutulta, näin samalla yliopistorakennuksen aivan uusin silmin. Pöydät ja tuolit eivät olleet enää merkityksettömiä huonekaluja koulun käytävällä vaan paikkoja, joissa odotin reilut kaksi vuotta sitten Vakava-kokeeseen pääsyä, treenasin viimeisiä piirroksia ennen soveltuvuuskokeen osaamisnäytettä, hyväksyin ensimmäisen facebookin kaveripyynnön uudelta luokkakaveriltani, tein muistiinpanoja kirjapaketin tenttiin, söin tenttiinluvun ohessa ystävän kanssa jogurttilakujen kyytipojaksi ostettuja kinuskimunkkeja, juoksin sukkasillaan vessaan draaman tunneilta ja kirosin ties monettako kertaa soitonopettajan myöhästymistä. Ja ties mitä kaikkea muuta.

Satuin olemaan opiskelujeni ajan siinä mielessä kivassa asemassa, että opiskelukämppäni sijaitsi aivan yliopiston kupeessa. Joka-aamuinen todella lyhyt, koulumatkani kulki yliopiston läpi kasvatustieteiden tiedekunnan päätyyn, ja kuitenkin vasta tänä aamuna tuntui siltä kuin joka ikinen seinän väri, ilmoitustaulun mainos ja vastaantulijan väsynyt katse olisi piirtynyt verkkokalvolleni peruuttamattomasti. Ja toivon sydämeni pohjasta, etteivät ne näkymät tai yliopiston tiloissa koetut kultaakin arvokkaammat hetket pääsisi minulta koskaan unohtumaan.

Tuntuu kuin ensimmäisestä koulupäivästä olisi vain muutama hassu viikko, mutta niin se vaan pari vuotta on vierähtänyt. Päivällä kävin palauttamassa tutkinnonvahvistamishakemuksen opintosihteerille ja seurasin kun viimeiset opintopisteet tipahtelivat weboodiin. Sitten pakkasin Oulussa olevan omaisuuteni viidessä banaanilaatikossa ja muutamassa kassissa yhteen farmariautoon, vedin aurinkolasit päähän, radion volyymit kaakkoon ja starttasin auton kohti tulevaa.

Jotenpa tässä sitä nyt ollaan. Melkein valmiina lastentarhanopettajana. Onhan tää nyt aika hullua. Ja samalla niin valtavan hienoa!!



lauantai 2. toukokuuta 2015

Pieni Pablo




Tässä tämän kevään kuvataidekasvatus-kurssin töitä, joiden parissa on talven ja kevään mittaan kulunut lukemattomia tunteja suunnittelusta toteutukseen, tyytymättömyyteen oman käden jäljestä ja asioiden tekemiseen uudelleen, ehkä hiukan paremmin. Kivaa on kuitenkin ollut, ja täytyy sanoa että nyt kun kuviskurssit on tämän tutkinnon osalta ohi, niin kyllä tuntuu että pieni pala sydämestä jäi jonnekin sinne kuvisluokan maalaustelineiden, paperimassan, akryylimaalien ja siveltimien väliin.

Töiden pohjalta piti rakentaa tarina. Hetken ehdin tuskastella aiheen kanssa, kunnes päätin tukeutua ihanaan ja luovaan siskooni. Hän kirjoitti kuvistöideni pohjalta sadun, jossa pieni Pablo-pöllö on hiukan suruissaan. Tarinassa korostuvat melko muikealla tavalla erilaisuuden, monikulttuurisuuden ja lastensuojelun teemat, ja tietysti meikäläisen loisteliaat taiteilut - ha ha haa.
Ei ole hullumpi stoori laisinkaan!


https://www.youtube.com/watch?v=U0fqqID0nmo

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kiira Kielirobotti

Tässä on Kiira Kielirobotti. Kiira osaa puhua suomea, mutta hieman erikoisesti. Se puhuu robottimaisen katkonaisesti, vain yksi äänne kerrallaan: s-u-u.

Lapset voivat auttaa Kiira-robottia puhumaan suomea tavallisesti. Kiira jakaa lapsille kuvasanakortteja, ja lausuu sen jälkeen sanoja (esim. k-a-s-s-i). Lapsi jolla on kyseinen kortti, sanoo sanan oikein ääneen (kassi). Kiira auttaa lapsia äänteiden tunnistamisessa ja kirjain-äänne vastaavuuden tunnistamisessa.

Kiira tehtiin näin:


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Sun särkyä anna mä en


Tänään koin ehdottomasti elämäni koskettavimman luennon. Mahdollisesti jopa yhden elämäni koskettavimmista hetkistä. Iltapäiväni kului lastensuojelun luennolla, jolle en ollut etukäteen laittanut juuri minkäänlaisia odotuksia. Jos jotakin, niin ehkä odotin kuulevani kuivakoista lakipykälistä tai kaupungin huostaanottoprosessien kaavioista.

Luento alkoi Johanna Kurkelan kappaleella "Sun särkyä anna mä en". Lauloin pari vuotta sitten samaisen kappaleen serkkuni pojan ristiäisissä, jossa juhlistimme uuden elämän alkua, iloa ja innostusta. Tänään kappaleen sanat saivat kuitenkin täysin uudenlaisen merkityksen, kun niitä kuunnellessani seurasin samalla luokan edessä seisovien neljän naisen kyynelehdintää kappaleen selvästi nostaessa heillä pintaan vahvoja tunteita.

Puhun nyt sellaisen nuoren naisen rintaäänellä, joka on saanut elää suhteellisen hyväosaisen ihmisen elämää. Kotona ruokaa on ollut yllinkyllin, päälläni on olleet puhtaat, usein melko kalliitkin vaatteet, vanhemmille on voinut kiukutella kun siltä tuntuu ja kavereiden tai poikaystävän kanssa pohdiskella maailman menoa, ihmisten eriarvoisuutta tai omaa suhtautumista elämän tärkeisiin kysymyksiin. Tämän lähemmäs oikeaa “pahuutta” en ole kuitenkaan joutunut.

Kuunnellessani tänään yhden sosiaalityöntekijän, yhden sijaisperhetyöntekijän, yhden huostaanotetun 17-vuotiaan tuoreen äidin sekä yhden vakavasta päihderiippuvuudesta toipuneen naisen tarinoita ja kokemuksia, en voinut oikein muuta kuin istua suu ammollani ja kyyneleet silmissä. Moittia hiukan omaa välinpitämättömyyttäni.

En ollut koskaan ennen tavannut kasvokkain ketään, joka olisi kasvanut yhtä vaikeiden taustojen kanssa. En tiedä edes nimeltä yhtäkään huumeriippuvaista tai ole voinut kuvitella, että joku oikeasti – siis ihan oikeasti – jättäisi hakemasta lapsensa päiväkodista, koska seuraavan huumeannoksen saaminen tuntuu sillä hetkellä tärkeämmältä. Enkä varsinkaan ole tavannut ihmisiä, jotka uskaltavat puhua tällaisista asioista yhtä avoimesti.

Olen elänyt turvallisessa kuplassani, jossa tunnen empatiaa vähempiosaisia kohtaan, mutta koska tiedostan etten voi kuitenkaan pelastaa kaikkia, olen voinut itsekkäästi sulkea silmäni asioilta, jotka eivät kuitenkaan tapahdu ihan minun lähipiirissäni.

Mutta joillekin lapsille nämä asiat ovat arkea. On paljon lapsia, jotka joutuvat elämään jatkuvassa hylätyksitulemisen pelossa tai murehtimaan asioista, jotka ei todellakaan kuuluisi pienen lapsen huolehdittavaksi. Ja sitten on tällaisia pumpulissa kasvaneita (-no, ehkei nyt ihan) aikuisia, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä joidenkin perheiden ovien takana voi tapahtua.

Ja juuri tästä syystä tämän päivän luento oli niin merkityksellinen. Se antoi aivan valtavasti eväitä mahdollisuuksiin tunnistaa lapsia ja perheitä, jotka saattavat tarvita apua. Ja painotti juuri minun vastuutani olla hereillä näissä hetkissä. Sillä minä saatan hyvinkin olla tulevaisuudessa siinä tilanteessa, jossa minulla herää pienikin huoli jonkun lapsen kotioloista. Ja silloin en voi vain sulkea silmiä. Sillä minun tehtäväni on ottaa asiat puheeksi ja vieläpä mahdollisimman varhain. Minun tehtäväni on varmistaa että voin olla auttamassa niitä hauraita ja pelokkaita lapsia, jotka sitä tarvitsevat. Voin puuttua asioihin, keskustella ja olla se tuttu ja turvallinen tuki lapsen arjessa, jossa kaikki muu saattaa olla kaaosta ja elämä tuntuu kaatuvan päälle. Ja se on itseasiassa minun velvollisuuteni.

Olla yksi niistä, joka ei anna särkyä.



Kuvat otin tänään Oulun taidemuseossa. Ne ovat Essi Korvan teoksesta "Murhelma". Aika koskettava tämäkin, mielestäni.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Huonekaluja pieneen kotiin

Jo kauan olen tiennyt että käsillä tekeminen on mun juttu. Kauniiden asioiden luominen ja antaumuksellinen näpertely on asioita mitkä saa mut innostumaan elämästä, mielen kukoistamaan ja rinnan pampahtelemaan ilosta!

On mennyt vuosia etten oikein ole antanut itselleni aikaa tehdä näitä asioita. Milloin syynä on ollut inspiraation puute, milloin riittämättömät tarvikkeet tai oma laiskuus kaivaa materiaaleja esille.

Nyt opiskelen kuitenkin paikassa, jossa on otollinen ilmapiiri inspiraatioiden kehittymiselle, ja niitä jopa oletetaan syntyvän kurssien läpäisemiseksi. Ei siis tunnu yhtään hullummalta jäädä pitkän koulupäivän jälkeen jatkamaan kuvataidekasvatuksen projektia omalla ajalla.

Ei tunnu hullumalle ollenkaan.

Eilen illalla pistin musiikit korviin ja jäin työstämään pienen pöllöhahmon tulevaa kotia ja siihen kuuluvia huonekaluja, sen jälkeen kun muut olivat jo lähteneet koteihinsa, harrastuksiin, iltatöihin tai minne lie. Yliopiston kuvisluokassa oli ihan hiljaista. Vain minä, musiikki ja oma tekeminen, ja tunnit hurahti ihan huomaamatta.

Maagista. 

torstai 12. helmikuuta 2015

Palloliikuntaa


Liikuntakasvatuksen tunnit on aina niin täynnä asiaa, että pitäis heti kirjoittaa ylös, mikäli haluaa jotain muistaa. Mutta koska en vaan saa aina aikaseks - eikä ole nyt edes mitään hyviä tekosyitä - niin osa jutuista jää varmastikin unholaan. Niin surullista kuin se onkin.

Joka tapauksessa. Tällä viikolla ollaan liikunnassa tutustuttu pallotteluun ja muutenkin välineisiin liikunnassa. Linnanmaan liikuntahallissa potkittiin vessapaperirullia, heiteltiin hernepusseja, juostiin päättömästi pallon perässä ja rakenneltiin tekniikkaratoja. Oli huisin hauskaa ja hikikin siinä tohinassa tuli!

Pienten lasten kanssa harjoiteltavia taitoja ovat ainakin heittäminen, kiinni ottaminen, potkiminen ja mailan käsittely.  Ja ehkä se paras taktiikka näiden opettamiseen ei ole vain antaa lapselle mailaa ja sanoa, että lyöppäs nyt niin monta kertaa että opit. Jotain muitakin kikkoja nimittäin on.

Välineen käsittely:
Hernepussi on hyvä väline liikuttamisen harjoitteluun. Hernepussin käsittelyä voi harjoitella hyvin parin kanssa kuljettamalla pussia kädestä toiseen selät vastakkain. Pussia voidaan liikuttaa kahdella tai yhdellä kädellä, pään yli, jalkojen välistä...

Yhdessä leikissä kaksi joukkuetta on vastakkaisilla puolilla, ja molemmilla on omalla puolella pesä (vanne), johon on asetettu 10 hernepussia. Joukkuelaisten tehtävänä on juosta sivurajaksi asetetun merkin ulkopuolelta vastakkaisen joukkueen pesään ja kuljettaa sieltä yksi hernepussi kerrallaan omaan pesään. Molemmat joukkueet ja kaikki pelaajat juoksevat siis yhtä aikaa. Hernepussien kuljetustapaa voidaan vaihdella (jalalla, kämmenselällä, pään päällä...). Lopuksi katsotaan kummassa pesässä on enemmän pusseja.
Mailan käsittely:
Tennis-/sulkapallomailojen käyttöä voidaan harjoitella pareittain ilmapallon avulla. Ilmapalloa voidaan yrittää lyödä myös esim. vanteen läpi. Sählymailaan voi tutustua esim. villasukista puotoilujen pehmopallojen kautta pujotteluradan ja maaliin lyömisen kautta.

Potkaiseminen:
Asetellaan lattialle pystyyn vessapaperirullia "myrkkysienimetsäksi". Lasten tehtävänä on potkia myrkylliset sienet kumoon. Kumoamista voi varioida käyttämällä jalan sijasta myös kättä, päätä, tms. Myös pallolla voidaan potkia asioita kumoon. Niitä vessapaperirullia ainakin.

Heittäminen:
Heitellään hernepussia ilmaan eri tavoin; kahdella kädellä heitto ja kahdella kiinni, yhdellä kädellä heitto ja kahdella kiinni, yhdellä kädellä heitto ja samalla kädellä kiinni, yhdellä kädellä heitto ja toisella kädellä kiinni. Voidaan myös yrittää heittää hernepussi niin ylös, että sen ollessa ilmassa ehtii taputtamaan yhteen käsillä (yksi, kaksi, kolme....kertaa).

Joukkupelissä porukka jaetaan vastakkaisille puolille, ja joukkueiden alueet rajataan esim. teipillä. Alueiden väliin jätetään  leveä "kaistale", johon asetetaan jumppapallo. Jokaiselle pelaajalle annetaan pallo, joita heittämällä tulisi saada jumppapallo vieritettyä vastustajan puolelle.

Joukkueet voidaan rajata myös vain keskiviivalla, jolloin tehtävänä on heittää palloja pois omalta puolelta vastustajan puolelle. Pelin päätyttyä lasketaan kumman joukkueen puolella on vähemmän palloja.



Tällaisia juttuja ainakin. Ja mielikuvitushan näissä on rajana. Pääasia taitaa olla vain saada lapset kokeilemaan eri välineitä, ja leikin tai kisailun avulla "huijata" lapset harjoittamaan motorisia taitojaan. Kjäh! - on se niin helppoa.

Eläinmuseon eläimet



Viimeisintä edeltävä kuviksen tunti alkoi yliopiston eläinmuseosta. Siellä treenailtiin hirvi-mallilla pika-pika luonnosten tekemistä. Kierreltiin valtavaa täytettyä hirveä, ja koitettiin saada sen muoto paperille muutamassa sekunnissa, vaihdettiin paikkaa ja sama uusiksi uudesta kuvakulmasta.

Meikäläisen pikkutarkka näpertelijäluonne ei sopinut näihin pikajuttuihin ollenkaan, vaan jumitin jatkuvasti johonkin silmän varjostukseen tai sieraimen muotoon. Toki tiedän, että meikäläisen itselle tekee nimenomaan välillä hyvää tietoisesti sutaista vain asioita nopeasti sen enempää miettimättä. Ja onhan se jotenkin vapauttavaakin, kun sillä lailla oikein pistää hurjaksi ja irrottelee.




Hirviä ja muita elukoita lähdettiin luokassa työstämään iStopMotion-ohjelmalla (-ihan huippu!) animaatioksi, ja se toi tekemiseen taas ihan uuden ulottuvuuden. Taas tällainen oman elämän Heureka! –kokemus, kun hoksaa ettei piirtämistä tarvitse lukita vain ja pelkästään sinne piirtämiskategoriaan. Vaan nopeitakin luonnoksia voi hyvin hyödyntää vaikka juuri animaation tekoon.

Tai hyvin ja hyvin, hehehee! Meidän ryhmän tuotoksena ei mitään kovin lapsiystävällistä tai muutenkaan elokuvamaailman räjäyttävää syntynyt, mutta idea tässä käynee selväksi. Ja kai tämä ihan julkaisukelpoinen on!


perjantai 30. tammikuuta 2015

Oman elämän kitaravirtuoosi



Oon niin innoissani! Viime syksyn oon yrittänyt harjoitella kitaran rämpytystä, ja kokenut siinä ihan hienojakin onnistumisen hetkiä.

Jotenkin ajattelin aiemmin, ettei me VAKAlla harjoiteltaisi muuta kuin säestyksen perusjuttuja. Joten ai että miten olinkaan innoissani, kun opettaja ilmoitti tämän viikon kitaratunnin aluksi että harjoiteltaisiin vaihteeksi melodian soittamista.

Opettaja soittaa päräytti malliksi kitarallaan Tuiki tuiki tähtösen, ja minä vaan istua möllötin suu auki. Se oli maailman hienointa, ajattelin.

Mutta voi että miten väärässä olinkaan.

Maailman hienointa oli nimittäin se, että eilen opin soittamaan tuon samaisen kipaleen ihan itse! Yllättävän hyvä apukeino melodiasoittamisen opettelussa olivat nuo aivan itse kehittelemäni sormikoodit. Toimii.


Olin niin innoissani, että katsoin tarpeelliseksi esittää kappaleen koulun käytävällä myös luokkakavereilleni. He eivät ehkä täysin jakaneet kanssani samaa innostusta tai välttämättä pitäneet  kappaletta yhtä ilmiömäisenä. Kumma juttu.

Mutta itsellä tä oli kenties viikon paras saavutus ja oon vieläkin ihan fiiliksissä. Suuret lavat, täältä tullaan!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Se kelluu sittenkin!


Tammikuu sen kun rullailee menojaan ja varsinainen koulunkäyntikin on harjoittelun jälkeen taas alkamassa. Vielä haluan kuitenkin ottaa katsauksia harjoittelun antiin, sillä niin se vaan on, että kentällä sitä tosissaan oppii ja saa perspektiiviä kaikille niille asioille, joita luentosaleissa ja akateemisen maailman keinotekoisissa oppimisympäristöissä käydään läpi.

Harjoittelun aikana sain ohjata itsenäisesti yhden eskarituokion. Ainoana ohjeena tuokiolle oli, että se voisi liittyä jollain tapaa luonnontieteisiin, joten suunnittelua tehdessäni aloin kertailla viime syksyisen matematiikka ja tiedekasvatus -kurssin sisältöjä. Kyseisellä kurssilla puhuttiin paljon PBL:stä eli problem based learningistä eli ongelmalähtöisestä oppimisesta. Tähän liittyy vahvasti kokeilemalla oppiminen ja hypoteesien tekeminen, ja päätinkin ottaa aihepiirit käsittelyyn harjoittelueskareitten kanssa.

Eskareitten kanssa oli aiemmin tutustuttu veden ja sen olomuotojen tutkimiseen, joten ajattelin veden tuttuna elementtinä sopivan tutkimukseen hyvin. Syksyllä olimme eräällä tiedekasvatuksen tunnilla testanneet eri esineiden kellumista vs. uppoamista, ja niinhän sitä sanotaan, ettei pyörää kannata lähteä keksimään uudelleen...

Tuokion teemana oli siis kellumisen tutkiminen, ja tavoitteena oli nimenomaan havainnoida eri esineiden kelluvuutta tai uppoamista. Otimme ensikosketuksia myös hypoteesien tekemiseen, kun lasten piti ennen varsinaista tutkimusvaihetta arvioida mitkä esineet pysyisivät pinnalla ja mitkä uppoaisivat.


Välineinä harjoituksessa käytimme erilaisia päiväkodista löytyneitä esineitä:
- tyhjä pilttipurkki
- alumiinifoliota
- hakaneula
- vaahtomuovin pala
- Lego-palikka
- muovailuvahaa
- höyhen
- puupalikka
- kolikko
- pieni Kinder-lelu
- lisäksi suuri ja laakea vedellä täytetty astia

Hypoteesien tekemisen jälkeen lapset saivat pudottaa vuorollaan yhden esineen vesiastiaan, ja havainnoimme yhdessä tapahtumia. Suurinta mielenkiintoa ja onnistumisen kokemuksia herättivät pilttipurkki ja muovailuvaha. Jokainen sai vuorollaan koittaa saisiko pilttipurkin pysymään pinnalla niin, ettei se täyty kokonaan vedellä. Suurimmat onnistumisen tunteet -sekä minussa että lapsissa - nousivat kuitenkin pintaan kun pitkän mietinnän jälkeen yksi lapsista keksi muovailla muovailuvahasta veneen ja koittaa sen kellumista uuden muodon kautta. Ja voilá, pinnallahan se pysyi!

Tähän olisi varmaan voinut myös kertoa jotain faktatietoa siitä miksi esineet kelluvat tai miksi ne uppoavat. Miten esineen tiheys vaikuttaa pinnalla pysymiseen ja onko esineen massalla oikeastaan merkitystä. Mutta koska en osaa kertoa näistä fysiikan ilmiöistä riittävän asiantuntevasti, totean vain, että ei siellä eskarissa tarvitse vielä niin syvällisesti kaikkiin asioihin perehtyä...

torstai 8. tammikuuta 2015

Ensikosketus siihen oikeaan tulevaan työhön


Tänään alkoi ensimmäinen virallinen harjoitteluni. Huhhuh, sanon vaan! Toisaalta mieli pursuaa ajatuksia, jotka haluaisi kirjata muistiin, toisaalta pää tuntuu ihan tyhjältä.

Mutta kaiken kaikkiaan jäi aivan huikeat tuntemukset päivästä. Ja koska kyseessä on lyhyt harjoittelu (50h), tiedonjanoni kaikkea mahdollista opittavaa kohtaan on aivan valtava. Koko päivän juttelin lastentarhanopettajan kanssa päiväkodin käytännöistä, päivän kulusta, kasvatuskumppanuudesta, erityislasten huomioimisesta ja lasten ominaispiirteistä. Ilmeisesti kyselin valtavasti asioita myös lapsilta itseltään, koska eräs eskarityttö tokaisi jossain kohtaa, että miksi kyselen heiltä niin paljon. 

Siinä kohtaa vastaus oli lyhyt: ”koska haluan tutustua teihin”. Sillä sitä minä nimenomaan haluan. Joka kerta mennessäni uuteen päiväkotiin, huomaan miten vaikeaa on työskennellä vieraiden lasten kanssa. Lasten tarpeet, mielenkiinnon kohteet ja käyttäytymisen tavat pystyy havaitsemaan nimittäin aina sitä paremmin mitä tutumpia lapset ovat. Aika maalaisjärjellä ajateltavaa, mutta niin se vaan on totta.

Lapsiin ja päiväkodin tapoihin tutustumisen lisäksi päällimmäisenä päivästä jäi mieleen lasten itsenäisyys ja omatoimisuus. Ryhmässä oli yhdistettynä eskarit ja viskarit, ja kaikki osasivat esimerkiksi ottaa itse ruokaa, voidella leivän, pukea ja siivota jälkensä - ja yleensä jopa ilman käskemistä. Kyseisessä päiväkodissa selkeästi kannustetaan lapsia kokeilemaan ja tekemään itse, ja vaikka päiväkodissa on selkeät säännöt, ei toimintaa rajoiteta liikaa. Asioita saa ja pitää kokeilla, vaikka apuakin toki saa kun sitä tarvitsee. 

Itse haluaisin tähdätä tämänkaltaiseen kasvatusajatteluun. 

Haluan tulevaisuudessa osaltani luoda päiväkotiryhmään selkeät säännöt, sillä jokainen lapsi tarvitsee niitä. Eihän kai kukaan pysty kasvamaan parhaalla mahdollisella tavalla ilman minkäänlaisia raameja tai rajoitteita. Toisaalta haluan mahdollistaa omaehtoisen tekemisen ja kokeilemisen mahdollisimman laajasti näiden rajojen puitteissa. Siinä missä lapsi tarvitsee sääntöjä, hänen pitää saada antaa myös kokeilla, tutkia, tehdä virheitä ja yrittää uudelleen.

Jos tässä jonkinlaista omaa kasvatusfilosofiaa ollaan rakentamassa, niin kyllä nämä asiat littyvät siihen varsin vahvasti.

...harjoittelusta ei harmi vaan voi laittaa tänne kuvia, joten kuva lainattu täältä

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Uuteen vuoteen


Joulut ja uudet vuodet meni, ja nyt on loppiaisetkin lusittu. Ajattelin että joululomalla olisi aikaa päivittää syksyn aikana pöytälaatikkoon kertyneitä juttuja tänne blogiin, mutta jotenkin kaikki muut joulun aktiviteetit ja kouluasioiden täydellinen ajattelematta jättäminen veivät voiton.

Tänään alkoi sitten virallisesti uusi lukukausi. Oli kyllä ihana nähdä kaikkia koulukavereita useamman viikon loman jälkeen. Ilmassa leijui vähän väsymystä ja lomanjälkeisiä sairastumisia, mutta pääasiassa kuitenkin uuden odotusta ja intoa tulevasta. Niihin minäkin haluan nyt keskittyä.

Uuden vuoden lupauksena (yhtenä niistä!) lupaan yrittää pysyä ajantasalla kouluasioissa jo ennen kuin stressi palauttamattomista töistä pääsee iskemään. Tämä tarkoittaa myös asioiden -ihan pienienkin ajatusten- päivittämistä blogiin, jotta ne ovat sitten täällä edes tallessa. Paljon höpöhöpö-juttua ja lyhyitä päivityksiä saattaa siis olla luvassa. Mutta niistä pienistä pisaroistahan se jokikin syntyy, eikös!


Huomenna alkaa eskariharjoittelu (-hihihiii!), joten vielä pari viikkoa saa oleilla kotona näissä maisemissa. Hiukan ehkä jännät paikat, mutta nyt tuntuu että hieno vuosi on tulossa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Talvipuuhien tilastointi



Matematiikan tunnilla tutustuttiin tilastoihin ja graafeihin. Hmm...mitä ne edes on? Tai ennemminkin, mikä on niiden välinen ero?

Tilaisto on siis taulukko tai muu vastaava, johon kerätään tietoa, ja graafin avulla saatu tieto sitten esitellään helpommin ymmärrettävässä muodossa kuvallisesti. Tämä selvä.

Mietittiin sitten, että minkälaisia asioita lasten kanssa voitaisiin käsitellä tilastojen ja graafien avulla. Tärkeintä on tietysti se, että tilastoidaan asioita jotka koskettavat ja kiinnostavat lasta itseään: lempiasioita, perheenjäseniä, pituutta, harrastuksia...

Teimme sitten pienessä ryhmässä yhteistuumin valtavan hienon tilaston ja kuvadiagrammin (tilastoidut määrät kuvattu esittävillä kuvilla) kaikkien ryhmäläisten suosikki talvipuuhista. Kumma juttu miten tuo hiihto ei jotenkin iske...

Muita esitystapoja ovat reaalidiagrammi ja symbolidiagrammi. Reaalidiagrammissa käytetään oikeita mitattavia esineitä/asioita. Esimerkiksi tutkittaessa päiväkotilaisten kumisaappaiden väriä, kumpparit tuodaan fyysisesti yhteen tilaan ja luokiteltu tulos esitetään niillä. Symbolidiagrammi on hivenen abstraktimpi, sillä siinä mittaustulos esitetään symbolein (esim. pallot, pylväät), joiden merkitys on sitten erikseen selitetty sanoin ja/tai kuvin.

Monilulutaito on nostettu vahvasti esiin v. 2016 esiopetussuunnitelman luonnoksessa. Tämä pitää sisällään kaavioiden ja numeraalisten esitysten tulkinnan ja tuottamisen. Ei siis ole ihan höpö höpöä eskarilaisille tämä.

Ja hieno juttuhan on se, että vaikka minkälaisia juttuja voi mitata, vertailla ja tilastoida. Lapsille tilastointi on toki helpompaa, jos vaihtoehdot on esitetty etukäteen, mutta miksei lapset voisi yrittää keksiä luokitteluperusteita itsekin? Miten vaikka päiväkotilaisten lempilelut voisi luokitella eri kategorioihin? Miten muuten tilastoinnin voisi tuoda osaksi esikoululaisten ja muiden päiväkodin lasten arkea?

P.S. Eka kertaa testaan päivitystä Blogger-sovelluksen kautta kännykällä. Aika näppärää!

Muovailuvaha-animaatio : Show time!




Tässä joulun alla olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni pohtimaan tieto- ja viestintätekniikan (TVT) roolia varhaiskasvatuksessa. TVT:n kurssi on saanut ajattelemaan, ei sitä kuuluuko tieto- ja viestintätekniikka varhaiskasvatukseen, vaan sitä miten se tulisi sulauttaa päiväkodin arkeen ja tekemiseen.

Mikäli jossain on puhetta, että tieto- tai viestintäteknologia ei sovi varhaiskavatukseen, niin höpöhöpö vaan sille. Tieto- ja viestintätekniikka ovat nykypäivänä niin vahvassa roolissa kaikkialla, että olisi absurdia sanoa, ettei niitä tulisi käsitellä jo varhaiskasvatuksessa. Nuorena se on virsta väännettävä, vai miten se oli?

Itse uskon, että varsin moni esikoulu-ikäinen lapsi innostuisi aika lailla oman elokuvan tekemisestä; muovailtavien hahmojen työstämisestä, lavasteiden rakentamisesta, kameran käytön opettelusta ja ehkä jopa iMovien kaltaisen editointiohjelman vilkaisusta. Puhumattakaan siitä, miten tämän tyyppinen tekeminen tarjoaa mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, hienomotoriikan harjoittamiseen, työn suunnittelemiseen sekä esteettisen ajattelun kehittymiseen.

Ja ai että, mikä ilo syntyy, kun oman tuotoksen saa jakaa ja esittää vanhemmille tai muille läheisille! Eskarissa videon tekemisen jälkeen voidaan järjestää kunnon ensi-iltanäytös popcornien ja mukavien katselupaikkojen kera.

TVT:n kurssilla työstämässämme alkuperäisessä videossa toimi inspiraationa ja musiikkina Ragni Malmstenin "Metsän Joulu" -kappale, mutta tekijänoikeussyistä videota ei voi kyseisellä musiikilla tällä lailla julkisesti jakaa. Onneksi iMovielta löytyi jotakin sopivaa pimpelipompelia taustalle, joten tällä nyt mennään.

Olkaapa hyvät ja oikein hyvää joulua jokaiselle!



torstai 27. marraskuuta 2014

Metsän joulu

Aivan huikea projekti on nyt työn alla tieto- ja viestintäteknologian kurssilla!

Sellainen, jonka takia näperretään kotona iltamyöhään, jäädään kuudeksi ylimääräiseksi tunniksi yliopistolle ikkunattomaan huoneeseen työstämään materiaalia ja sen päälle vielä venytetään yöunille siirtymistä muutamalla tunnilla. Tässä pieniä pilkahduksia ennen kun valmistuu kokonaan. Samalla sopivasti hiukan joulun tunnelmaan virittäytymistä...





To be continued....

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Esirippu raottuu...


Aiemmin Oulun VAKAlta valmistunut Mari kyseli kommenttiboksissa josko varhaiskasvatuksen opintoihin kuuluu edelleen joulunäytelmän tekeminen. Jo vain kuuluu - vaikkakin meillä näytelmä sijoittui jo aiemmalle syksyyn. Eli aihe ei ihan jouluinen ollut. Mutta kumminkin.

Muutenkin draama on ollut suuri osa kulunutta syksyä, ja mietinkin jo aiemmin itsekseni, että miksi en ole saanut siitä mitään kirjoitettua. Draaman tunnit ovat kuitenkin olleet kenties niitä valloittavimpia, mukaansatempaavimpia ja hauskimpia hetkiä koko syksyssä. Jo ensimmäiselle draaman tunnille mennessäni muistan miten ihmettelin draamaluokan hienoutta: mustaa parkettilattiaa, massiivisia, samettisia, katosta lattiaan ulottuvia verhoja, kattoon kiinnitettyjä spottivaloja ja koko tilan luomaa jännittävyyden tuntua. Ja jokaisella tunnilla tästä eteenkin päin koin sanoin kuvaamattoman hienoja hetkiä oppien koko ajan uutta sekä itsestäni että muista ryhmämme jäsenistä.

Ja kenties juuri tuntien hienous, elämyksellisyys ja sanoinkuvaamattomuus tekevät draamasta, no, juurikin: sanoinkuvaamatonta. Tilanteet ja opit ovat jääneet oman ajattelun ja pureskelun tasolle, sillä on tuntunut, etteivät mitkään sanat pysty vangitsemaan niitä kokemuksia, joita olen draaman kautta syksyn aikana kokenut. Draaman maailma on nimittäin jotain niin valloittavaa, ettei sen hienoutta osaa oikein jälkikäteen selittääkään - siihen vain tempautuu ja heittäytyy mukaan.

Vaikka ei se heittäytyminen nyt ihan heti tapahtunut. Lapsilla mielikuvitus ja toiseen rooliin eläytyminen tulee luonnostaan, mutta meillä aikuisilla draaman rattaiden käynnistäminen saattaa viedä jokusen hetken aikaa. Tätä varten on onneksi olemassa hyviä harjoituksia, jotka avaavat jännitteitä ja auttavat heittäytymään tuntemattomaan.

Yhdessä harjoituksessa esimerkiksi lähdimme kävelemään tilassa ympäriinsä tehden ohjeiden mukaan välillä peeehmeeeitä ja välillä oi-kein te-rä-vi-ä käännöksiä. Muodostimme tilassa myös eläinhahmoja opettajan ohjeiden mukaan. Esimerkiksi ”kaksi ja kana” oli merkki siitä, että piti haalia itselleen pari, ja jatkaa kulkemista kahdestaan äännellen ja liikkuen kanan tavoin. Leikki jatkui neljän hengen lehmän, viiden hengen käärmeen ja ties minkä eläinten parissa.

Näiden kaltaisia lämmittelyharjoituksia draamaan johdattelulle on lukuisia. Harjoitukset olivatkin erinomainen apu ryhmäytymiselle ja tunnelmaan pääsemiselle. Alkuharjoituksia seurasi aina virittäytyminen päivän aiheeseen sekä varsinainen toiminta. Lopuksi purettiin tunnelmia ja lopetettiin tunnit joka kerta hyvällä mielellä.

Tällä kaavalla mentiin syksyn draaman kurssi, joka huipentui sitten alussa mainitsemaani näytelmään. Näytelmän suunnittelu, harjoitteleminen ja toteutus oli jo itsessään valtavan ainutlaatuinen ja opettava kokemus, joten siitä kenties lisää enemmän toisella kertaa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Anything you can do, I can do better


Tiistai oli mahtava päivä! Anopin avustuksella pääsimme hyödyntämään Simon Metsäpirtin tunnelmallisia tiloja kädentaitojen illan järjestämiseen. Oli aivan mahtavaa huomata minkälainen yhteisöllisyys tuollaisessa suhteellisen pienessä kylässä vallitsee! Kaikki olivat halukkaita auttamaan materiaalienhankinnassa säästäen tyhjiä vessapaperisullanhylsyjä, luopuen kaappien perukoille kerääntyneistä kangasvarastoista, kaivellen vanhoja sukkiaan laatikoiden kätköistä sekä lainaten saksia, virkkuukoukkuja ja muuta tarpeellista yhteiseen käyttöön.

Metsäpirtille kokoontui lähes neljäkymmentä innokasta kädentaitajaa, ja oli siinä tohinaa kun pienet ja isot, nuoret ja vanhat, tytöt ja pojat hääräsivät neulojen, liimapuikkojen ja virkkuukoukkujen heiluessa.
Itse olin tehnyt joitakin malleja valmiiksi, mutta parasta oli huomata miten erityisesti lapsilla luovuus pulppusi, kun he pääsivät toteuttamaan omia mielikuviaan miten tahtoivat. Itse toimin illan aikana lähinnä neuvovana tukena pujotellen pienemmille lankaa neulansilmään sekä antaen vinkkejä sukkien täyttämiseen, osien kiinnitämiseen ja virkkauksen onnistumiseen. Mutta ilta vahvisti kyllä uskoa siihen, että lapset pystyvät valtavan hienoihiin suorituksiin ilman valmiita ohjeita tai liiallista neuvomista.

Ja voi sitä onnistumisen ilon määrää kun kotiin sai viedä itse tehdyn nuken, tyynyn tai virkatun kulhon. Melkoisia tekijöitä!
P.S. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Syytän syksyn pimeyttä.